Juuret maassa

Luonnon antimia ja luonnon tarjoamia elämyksiä


Jätä kommentti

Missä mielesi lepää? Mielipaikalla on iso merkitys hyvinvoinnillesi

Mikä on sinun mielipaikkasi: paikka, jonne palaat aina uudelleen? Mieti asiaa hetki. Sulje silmäsi ja anna mielesi kulkea sellaiseen paikkaan, jossa nautit olostasi ja tunnet itsesi levolliseksi ja virkistyneeksi.

Minne päädyit?

Oma mielipaikkani on korkealla kalliolla. Sieltä avautuu näkymä meren lahdelle, jonka keskellä on hiiren muotoinen saari. Ympärilläni on paljon taivasta, mäntyjä ja kelopuita. Katse vaeltaa kauas horisonttiin, vastarannalle ja ympäröiviin metsiin. Paikan nimi on Vuori. Sen juurella sijaitsee sukuni kesäpaikka, jossa olen viettänyt lapsuuteni kesät ja jossa edelleen käyn.

Mielipaikka korkea kallio. Kuva: Kaisa Vermasheinä / Juuret maassa

Mielipaikallani maiseman avaruus antaa ajatuksille tilaa. Paikka on myös osa omaa ja sukuni historiaa.

Aloitin helmikuun alussa Green care -opinnot, joissa sain tehtäväksi pohtia mielipaikkaani. Se on paikka, jossa mieli elpyy ja jossa voi kokea kauneutta ja mielihyvää. Mielipaikka voi olla lähellä tai kaukana, ulkona tai sisällä. Usein se on kuitenkin sellainen paikka, jonne pääsee suhteellisen helposti käymään.

Harjoituksella on merkitys hyvinvoinnille ja mielipaikan tiedostaminen voi olla itseterapian muoto. Erilaisissa ympäristöissä liikkuminen aiheuttaa meissä erilaisia tunteita. Käynti omassa mielipaikassa voi olla keino säädellä omaa psyykkistä tasapainoa ja sillä on myös välittömiä vaikutuksia terveyteen.

Omassa mielipaikassa kannattaa piipahtaa tai viipyillä – sillä on erinomaisia vaikutuksia terveydelle.

Jopa lyhyellä mielipaikkakäynnillä on myönteisiä vaikutuksia. Kehon stressinsäätelyjärjestelmä on hyvin nopea, ja kehon vireystilan eron voi huomata jo ensimmäisen minuutin aikana. Ensin sydämen syke rauhoittuu, sitten alkavat muutokset mielialassa.

Onko mielipaikkasi kenties luonnossa – et ole yksin!

Ihmisten mielipaikkoja on tutkittu ja valintojen on huomattu noudattavan tietynlaista kaavaa. Suurin osa ihmisten mielipaikoista on luonnossa ja vain harvoin rakennetussa ympäristössä. Mielipaikka sijaitsee usein metsässä, puistossa tai rannalla. Kasvien, puiden ja vesistöjen lisäksi korkeusvaihtelut miellyttävät.

Kuulostaako tutulta – onko oma mielipaikkasi metsässä, veden äärellä tai korkealla? Tai löytyykö siitä kaikki kolme elementtiä, kuten minun Vuoreltani?

Mielipaikassasi voit rauhoittua ja nauttia maisemista. Ajatuksesi ja tunteesi ehkä selkiintyvät, mielialasi ja keskittymiskykysi paranee. Saatat hetkeksi unohtaa arjen huolet. Ainakin olet vähän levollisempi, sillä mielipaikoilla on tapana lieventää stressin oireita ja muita kielteisiä tuntemuksia.

Mitä se tarkoittaa, että tietyssä paikassa mieli elpyy? Elpymistä on kahdenlaista: tarkkaavuuden elpymistä tai stressistä elpymistä. Ensimmäisessä ihminen palautuu uupumuksesta tarkkaavuutta vaativan tehtävän jälkeen. Toisessa taas palaudutaan uhkaavasta tai ylikuormittavasta tilanteesta sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tutkijat ovat todenneet, että luontoympäristössä molemman tyyppinen elpyminen on parempaa kuin rakennetussa ympäristössä.

Jos siis haluat todella toipua raskaasta työviikosta, lähde mielummin lempipuun juurelle kuin kantakahvilaan kupposelle.

Tutkijat ovat ehdottaneet, että voitaisiin ryhtyä määräämään hyvinvointia edesauttavia mielipaikkareseptejä, jotka täydentäisivät lääke- ja liikuntareseptejä. Niin tehokkaita käynnit luonnon mielipaikoissa voivat olla!

Mielipaikka metsikkö. Kuva: Kaisa Vermasheinä / Juuret maassa

Kodin läheisessä lempimetsikössäni yhdistyy huvi ja hyöty – villiyrttien keruun muodossa.

Mielipaikkaharjoituksissa  ja -tutkimuksessa painotaan suosikkipaikan valintaa ja siellä käymistä. Mielestäni mielipaikkoja kannattaa kuitenkin olla monta ja mieluiten lähellä kotia tai muuta arkista elämänpiiriä. En pääse kiipeämään ihanalle vuorelleni milloin vain, paitsi mielikuvissa.

Kun annan ajatusteni virrata vapaasti, tunnistan monia paikkoja, joissa koen rauhaa ja elpymistä. Kodin lähistöllä on joen ylittävä pieni kävelysilta, yksin avoimella paikalla kasvava suuren suuri mänty ja vanhojen jalopuiden suojaama linnunlaulu- ja villiyrttimetsikkö. Ne kaikki houkuttelevat pysähtymään.

Mikä tärkeintä, niihin paikkoihin minun on helppo mennä, kun vannetta kiristää tai muuten vain kaipaan mielelleni lepoa.

Toivottavasti sinullakin on rauhoittavia ja virkistäviä luonnon mielipaikkoja, joista voit nauttia mahdollisimman usein!

Mielipaikka silta. Kuva: Kaisa Vermasheinä / Juuret maassa

Tämä silta houkuttelee viivähtämään hetken. Siltaa korjataan par’aikaa ja odotan jännityksellä säilyykö paikan rauhoittava tunnelma.


1 kommentti

Uutta kohti: aloitin Green care -opinnot!

Juuret maassa on elänyt hiljaiseloa puolisentoista vuotta. Sinä aikana henkilökohtainen elämäni on mullistunut, koska perheeseemme syntyi esikoislapsi. Arjessa tämä ”blogi- ja yrityslapseni” on ymmärrettävästi jäänyt kakkoseksi.

Mieleni on kuitenkin työstänyt samalla hiljalleen sitä, mihin suuntaan mahdollisesti veisin Juuret maassa -juttua. Jatkanko villiyrttien ja luonnonkosmetiikan parissa kurssien ja työpajojen pitämistä? Löytyisikö toiminnalle vanhan rinnalle joku uusi suunta tai näkökulma?

Suunnitelmat ovat vielä auki, mutta kärryt ovat lähteneet liikkeelle: aloitin tänään Green care -opinnot. Ja sehän tarkoittaa….

Luonnon hoivaa ja voimaa

Green care merkitsee luontolähtöistä hyvinvointia tukevaa toimintaa. Yksinkertaistetusti se voi olla kuntouttavaa ”luontohoivaa” tai ennaltaehkäisevää ”luontovoimaa”. Green caressa tukeudutaan tutkittuihin luonnon terveysvaikutuksiin.

Aloitin nyt avoimen ammattikorkeakoulun perusteet-koulutusjakson, jolla käsitellään muun muassa luontosuhdetta ja luonnon terveysvaikutuksia eri ihmisryhmille sekä perehdytään green caren toimintamuotoihin ja alaan liittyvään lainsäädäntöön.

Tutustu tarkemmin Green careen

Tästä se alkaa – saa nähdä, mihin päädytään!

hanki


8 kommenttia

Erään vauvaperheen tarina – yksi ”mutta” aloitti uuden elämän erityislapsen vanhempina

Meille syntyi 10 kuukautta sitten vauva, ihana ihmisen alku, esikoislapsemme. Ymmärsimme raskaustestin näyttäessä positiivista, että elämämme tulee muuttumaan. Kuten kaikilla esikoistaan odottavilla, meillä oli kuvitelmia vauvaperheen arjesta. Ja niinkuin ehkä muillakin, oletuksemme osuivat harhaan – ja millä tavalla.

Käänne tapahtui raskausviikolla 20. Alkuraskaus oli sujunut tavanomaisesti. Menin rakenneultraan Kätilöopistolle suoraan työpalaverista, josta lähtiessäni huikkasin, että ”menemme kuulemaan lapsen sukupuolen.” Odotettu tieto jäi kuitenkin muiden uutisten varjoon.

”Täällä on molemmat kädet ja kymmenen sormea. Ja jalat ja kymmenen varvasta ja kaikki ihan normaalisti, mutta – – -”

Siihen sanaan elämämme pysähtyi. Sikiön niska ja kaula näyttivät normaalia paksummilta. Kätilö kutsui kollegansa tutkimaan ultraäänikuvaa, ja sitten lääkärin. Tässä vaiheessa varmaan jo itkin, ja puolisoni istui hiljaa vieressäni kädestäni pidellen. Saimme seuraavalle päivälle kiireellisen ajan Naistenklinikan Sikiötutkimusyksikköön.

ultraääni

Ulkona Kätilöopiston pihalla oli kaunis, aurinkoinen syyskuun iltapäivä. Oma mieleni oli sumussa. Puolisollani oli päivänkirkas mieli ja kuin ihmeen kautta hän löysi oikeat sanat.

”Kyllä me tästä selvitään. Ja jos ei selvitä niin yritetään niin kauan kunnes onnistutaan.”

Siitä muodostui meille kuin mantra. Kyllä me tästä selvitään. Vaikka olisin halunnut vaipua sängyn pohjalle ja pysäyttää koko maailman, päätin jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti. Läpi arjen, työpäivien ja raskaudesta johtuvien yöheräämisten kannoin mukanani tukahduttavaa epävarmuutta ja pelkoa siitä, saisimmeko pitää tämän lapsen ja kuinka sairas hän olisi syntyessään.

Seuraavien viikkojen aikana saimme tietää, että sikiöllä on kohdussa kaikki hyvin. Opin luottamaan, että niin kauan, kun vauva olisi kohdussa, hänellä ei olisi hätää.

Sikiön niskan turvotuksen syystä kuulimme lääkäreiltä sen sijaan monia arvioita. Lukuisten ultraäänitutkimusten, lapsivesitutkimuksen ja magneettikuvauksen jälkeen saimme melko varman diagnoosin: lapsella on lymfaattinen malformaatio eli imutie-epämuodostuma. Jaa mikä? Niinpä, tässä vaiheessa emme tienneet tästä erittäin harvinaisesta sairaudesta yhtään mitään.

Kaksi mustaa ja sumuista viikkoa takanamme, ja nyt edessä elämämme suurin kysymys: pidämmekö tämän lapsen?

Suomen lain mukaan raskauden olisi voinut vielä keskeyttää. Lääkärien oli esitettävä meille tuo kysymys olosuhteissa, joissa kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua vastausta pohtimaan.

Vastaus oli meille kuitenkin melko helppo – kummankaan mielestä ei ollut meidän tehtävämme lopettaa jo alkanutta elämää. Kun saimme varmistuksen, että lapsemme voisi elää sairautensa kanssa ihmisarvoista elämää, olimme varmoja.

Vauva jatkoi kasvuaan kohdussa, ja me vanhemmat ryhdyimme kasvamaan kohti erityislapsen vanhemmutta.

Kuulimme, että lapsi syntyisi erityisellä exit-sektiolla, jonka aikana hänen hengitystiensä turvattaisiin intuboimalla. Sitten hänelle tehtäisiin trakeostomia, kirurginen toimenpide, jonka jälkeen hän hengittäisi kaulalle tehdyn aukon ja siihen laitetun putken kautta. Ilman sitä lapsi ei voisi hengittää, sillä sairaus turvottaa hänen ylähengitystiensä tukkoon. Trakeostomia eli trakari olisi hänellä vuosia.

Lapsi viettäisi ainakin muutamia kuukausia syntymänsä jälkeen sairaalassa. Sen jälkeenkin hän tarvitsee trakeostomian takia ympärivuorokautista valvontaa, josta vastaisi meillä kotona kotisairaalan hoitorinki. Kotiimme tulisi siis mahdollisesti useiden vuosien ajaksi ulkopuolinen ihminen – se olisi hoitajien työpaikka.

Opimme myös sen, että sairaus olisi lapsellamme koko hänen elämänsä ajan. Se ei aiheuttaisi hänelle jatkuvia kipuja, mutta hoidot ja niistä toipuminen olisi kivuliasta. Sehän oli hyvä uutinen: sairautta voitaisiin siis hoitaa!

Puhumaan oppiminen olisi hankalaa, koska trakeostomia estää lasta tuottamasta ääntä normaalisti. Nieleminen olisi todennäköisesti vaikeaa. Lisäksi lääkäri arvioi, että lapsi tulisi tarvitsemaan fysioterapiaa kookkaan kaulan alueen turvotuksen vuoksi. Muuten hän olisi tavallinen poika ja voisi elää melko tavallista elämää.

Näillä mentiin ja jännitettiin synnytystä. Sikiötutkimusyksikössä kävimme usein. Sikiön kehitystä seurattiin ultraäänellä tiheimmillään joka toinen viikko. Synnytys aikataulutettiin joulun välipäiville kuukautta ennen laskettua aikaa. Viikkoa ennen synnytystä vauvan intuboinnista vastaava kirurgi kävi tervehtimässä meitä Naistenklinikalla käydessämme. Hänen sanoistaan syntyi taas uusi mantra, jonka varaan laskimme toivomme.

”Kyllä me tää hoidetaan!” kirurgi vakuutti.

Itse muistan synnytyspäivästä katkelmia. Sen, kuinka aamuvarhain tapasin Naistenklinikan kellarikerroksessa joukon lääkäreitä, hoitajia ja kätilöitä. Itsepintaisesti taapersin tunnelikäytävässä kohti Lastenklinikkaa, missä sektio tehtäisiin, kunnes taivuin sairaalasängyssä työnnettäväksi.

Leikkaussalissa ennen nukutusta henkilökunta esittäytyi toisilleen ja laskin kolmisenkymmentä nimeä – Naistenklinikan väen lisäksi joukkoon oli liittynyt kirurgeja ja hoitajia Lastenklinikalta. Itse synnytyksestä en tietenkään muista mitään – olin autuaasti nukutettuna.

Heräsin anestesiasta leikkaussalissa. Sain kuulla, että minulle on syntynyt poika.

Toimenpide oli vaativa. Siitä kertoi jo hurja henkilökunnan määrä verrattuna tavanomaiseen sektioon eli keisarinleikkaukseen. Oma mieleni oli kuitenkin luottavainen. Leikkauksen alkaessa jännitin, mutta en pelännyt. Olin osaavissa käsissä. Puolisoni sen sijaan oli kauhuissaan sekä minun että syntymättömän vauvan puolesta. Ne tunnit, jotka vietin leikkaussalissa, hän käveli pitkin Helsingin katuja. Käveli ja käveli, yhteensä kymmenen kilometriä. Puolisoni oli meistä se, joka pääsi näkemään vauvamme ensin Lastenklinikan teho-osastolla. Kaikki meni hyvin.

Asiat etenivät synnytyksessä ja sen jälkeen paljolti sen mukaan, mitä olimme etukäteen saaneet kuulla. Vuorokauden iässä lapselle laitettiin trakari. Minä kotiuduin synnytyssairaalasta, mutta vauva jäi hoitoon Lastenklinikalle. Vauva-arki lähti rullaamaan vähän toisella tavalla, kodin ja Lastenklinikan välillä.

Arvio muutamasta kuukaudesta venyi ja lapsemme asui puoli vuotta Lastenklinikan vuodeosastolla. Jälkikäteen ajateltuna ja koko elämän mittaan suhteutettuna aika on lyhyt, mutta sairaala-arjen keskellä viikot ja kuukaudet olivat pitkiä. Sen arjen kuvaaminen muutamaan lauseeseen tiivistäen on vaikeaa. Toisaalta opettelet vanhemmuutta vaipanvaihtoineen ja luot suhdetta lapseen, kuten kuka tahansa. Toisaalta elät puolet päivästäsi sairaalassa, jonne jätät lapsesi päivittäin ja vietät illat ja yöt kotona ilman uutta perheenjäsentä.

Joskus saapuessani aamulla osastolle kuulin käytävälle saturaatiomittarin hälytyksen – onko tuo minun lapseni, onko hänellä kaikki hyvin? Joskus taas oli ihan liian hiljaista.

Silloin pelkäsin, että jotain on käynyt, lapseni on viety teho-osastolle ja minulle ei ole ehditty soittaa ja kertoa.

Aina halusin heti lapseni sängyn vierelle. Jos joku pysäytti minut aamulla käytävällä ja kysyi mitä kuuluu, olin tuskissani. Vastasin jotain ympäripyöreää, vaikka oikeasti olisin halunnut sanoa, että hitostako minä tiedän, en ole vielä ehtinyt lapseni luo! Oma mielentilani heijasteli lapsen vointia. Vauvan voinnissa tapahtui dramaattisiakin käänteitä, mutta iso osa ajasta oli olosuhteisiin nähden vakaata toimenpiteen tai voinnin parantumisen odottelua.

Useasti näin unta lapsesta. Tunsin herätessäni hänen lämpönsä sylissäni. Painajaiseksi uni muuttui, kun herätessäni en löytänytkään vauvaa. Onko se peiton alla vai lattialla, pudonnut sängystä? Kunnes havahduin: ei, vauva ei ole täällä, ei tässä sängyssä, huoneessa eikä koko asunnossa. Meillä ei heräilty yösyötöille. Sen sijaan joka ilta liedellä porisi rintapumpun ja maitopullojen steriointikattila.

Kuuden kuukauden jälkeen vauvamme pääsi sairaalasta kotiin. Ensin muutamaksi tunniksi, sitten koko päiväksi, yöksi ja lopulta hän muutti kokonaan kotiin.

Se oli taas kokonaan uuden arjen alku. Perheemme on nyt yhdessä. Kotiutuminen merkitsi myös vapautta kulkea ja liikkua. Lapsemme onkin päässyt viime kuukausien aikana usein kauppaan, metsäretkelle, rannalle, kyläilyille, vauvakerhoon ja jopa Linnanmäelle! Mukanamme kulkee aina lapsen oma hoitaja.

trakari-tarvikkeet

Etsi kuvasta: trakari, lääkeruisku, imukatetri, tekonenä.

Tämä on nyt meidän normaalia vauva-arkeamme. Siihen kuuluu erilaisia rutiineita. Ihoa trakarin ympärillä puhdistetaan ja hoidetaan päivittäin. Lapsen hengitysputki pidetään avoimena akkukäyttöisellä imulaitteella, joka kulkee aina mukana – rattaiden aisassa roikkuu huomiotaherättämätön hoitolaukku, joka kätkee sisäänsä imulaitteen lisäksi imukatetreja, hengitysilman kostuttimia eli tekoneniä, kumihanskoja ja käsidesiä. Lisäksi matkassa kulkee hätälaukku.

Vielä pari viikkoa sitten vakiovarustukseen kuului myös ruokapumppu, sillä lapsen syömään opettelu oli odotetusti hankalaa ja hän sai suurimman osan ravinnostaan nenämahaletkun kautta. Pienokaisemme on nyt oppinut syömään ja juomaan ruokansa itse, mikä on valtava askel. Tällä hetkellä lapsi saa aamuin illoin lääkettä – sellainen iltarutiini meillä.

Lasta on pidettävä yötä päivää silmällä sen varalta, että trakariputki irtoaa tai menee tukkoon.

Meidän vanhempien apuna valvonnassa on hoitaja. Välillä ulkopuolisen ihmisen läsnäolo kotona, kyläillessä ja kauppareissuilla on täysin luontevaa. Välillä tunnen ylimääräisen henkilön varjona selkäni takana, korvina katossa, tulppana lapseni ja minun välissä. Olen kiitollinen kaikesta saamastamme avusta. Samalla tunnen syyllisyyttä siitä, että voin toisin kuin muut vauvojen vanhemmat nukkua yöni rauhassa yöhoitajan tarkkaillessa lapsen unta.

Meillä on myös ihan tavallista.

Vauvalle syötetään aamupuuroa ja hän kiukuttelee, jos ei halua syödä. Lusikat ja tutit lentelevät kaaressa lattialle. Päiväunille lähdetään ulos kärryttelemään. Vauva rakastaa puiden latvojen katselemista ja inhoaa ulkovaatteiden pukemista. Iltaisin vietämme perheaikaa – katsomme vaikka telkkaria vauvan leikkiessä lattialla. Halailemme ja hassuttelemme paljon. Meille lapsemme on maailman ihanin olento ja maailman onnellisin vauva. Aina iloinen ja hymyileväinen – paitsi silloin, kun ei ole.

Rakenneultrasta on kulunut reilu vuosi. Sinä aikana olen itkenyt ja surrut paljon, mutta olen myös nähnyt pienen mytyn kasvavan topakaksi lapseksi. Olen kasvanut äidiksi.

Vauva-arki on rumbaa ihan kaikille, se kääntää elämän kelkan selälleen. Iloja, suruja, pakahduttavaa rakkautta ja haasteita – se on elämää itseään.

Jos jotain olen oppinyt ymmärtämään paremmin tämän vuoden aikana niin sen, että jokaisella meillä on oma ristimme kannettavana. Ei pidä kadehtia sen ihmisen onnea, jonka murhetta ei tunne.

Olemme ikuisesti kiitollisia siitä, että olemme saaneet elämäämme tämän valonlähteen. Toisinkin olisi voinut käydä.

Kiitos.

Pohdin tämän kirjoituksen aloittamista pitkän aikaa – oikeastaan ne kymmenen kuukautta, jotka ovat kuluneet lapseni syntymästä. Jostain syystä en pystynyt kovin laajasti puhumaan raskauden aikana löytyneestä sikiön epämuodostumasta ja sen aiheuttamista tunteistani. Luulen, että häpesin, vaikka tiesin, että vauvan sairaus ei johtunut mistään, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

Synnytyksen jälkeen ajatukseni keskittyivät vauvan vointiin ja omaan selviytymiseen. Minua ei juurikaan kiinnostanut se, mitä muut ajattelivat tai olivat ajattelematta perheenlisäyksestämme. Olen myös karttanut sosiaalisia tilanteita, joissa muut, kaukaisemmat kaverit vaikkapa, joutuisivat kohtaamaan hankalan elämäntilanteeni.

Samalla kuitenkin halusin kertoa kaiken. Jos muut postailevat sosiaaliseen mediaan ihania raskaus- ja vauvakuviaan, suloisia pikku varpaita ja kauniita ristiäiskuvia, niin mitä minä voisin laittaa? Voisinhan kertoa söpöjä pikku anekdootteja pojastamme, mutta samalla jättäisin kertomatta sen tärkeimmän. En myöskään halunnut kerätä säälipisteitä – omasta mielestäni olen aika tavallinen äiti, enkä koe tarvetta korostaa erityislapsen vanhemmuuttani.

Niinpä väistelin asiaa kuin elefanttia keskellä huonetta. Lopulta päätin kirjoittaa äitiyteni tarinan niinkuin sen tähän mennessä olen kokenut. Vaikkapa vain sen vuoksi, että kirjoituksesta voi saada vertaistukea joku, joka kuulee rakenneultrassa sen sanan ”mutta”. Ehkä meidän arkemme kuvaus voi saada vastakaikua joltain niin sanottua tavallista lapsiperheen elämää viettävältä – emme me niin erilaisia ole, vaikka olosuhteet eroavatkin.


Jätä kommentti

Näin syntyy nopea nokkospestopasta!

Bongataan hyvä nokkosapaja töistä kotiin pyöräillessä. Varmistetaan keruupaikan puhtaus askeltamalla koiran hihnan etäisyydelle pyörätiestä ja poimitaan litran verran nokkosia.

Kotiin tullessa huuhdotaan nokkoset hyvin, valutetaan ja laitetaan ne tehosekoittimeen.

Lisätään:

  • reilu loraus oliiviöljyä,
  • valkosipulinkynsi,
  • kourallinen auringonkukansiemeniä,
  • muutama lastu kovaa juustoa (esimerkiksi cheddar tai parmesan),
  • vähän sitruunamehua
  • ja hieman suolaa.

Ajetaan tasaiseksi. Jos seos on liian kuivaa, lisätään öljyä tarvittaessa. Keitetään annos omaa suosikkipastaa*, lusikoidaan pestoa päälle ja koristellaan juustolastuilla.

Ja sitten nautitaan!

* Kuvassa oma tämän hetken suosikkipastani:  kotimainen Palmuston kikhernenuudeli (chili), joka sisältää vain kikhernejauhoa, vettä ja chilijauhetta – sekä 21,6 g proteiinia!


Jätä kommentti

Retkeilyn lumoissa – yksin yöretkellä

Olen hurahtanut retkeilyyn: luonnossa yöpymiseen, syömiseen, kulkemiseen, olemiseen. Vaellusta olen harjoitellut muutaman vuoden, mutta tänä keväänä minussa on syttynyt kunnon himo ulkoilmaelämään. Kylmästä keväästä huolimatta olen hakeutunut metsään nukkumaan toukokuun kahtena ensimmäisenä viikonloppuna. Kerron yöretkistä jutun lopussa muutamin kuvin ja sanoin.

Intoni taustalla vaikuttavat varmaan helmikuinen muutto Nuuksion luonnon helmasta urbaaniin ympäristöön ja erityisen kiivastahtinen ajanjakso töissä. Syystä tai toisesta, luonnon rauha vetää entistä enemmän puoleensa.

Liesjärven kansallispuiston maisemissa vaihtelevat soiset männiköt ja lammenrannat sekä vanhat kuusimetsät.

Retkeily on tuonut minulle vähän uutta näkökulmaa luontoharrastukseen. Nyt tuntuu jopa hieman koomiselta, kuinka painokkaasti olen ulkona liikkuessani mennyt jonkun hyödyn perässä. Kori tai ämpäri kädessä keruutuotteiden toivossa, lenkkitossut jalassa parempaa kuntoa hakemassa.

Lisääntynyt tieto ja ymmärrys luonnon terveysvaikutuksista on hyvä asia. Kertoo kuitenkin jotain olennaista meistä ihmisistä, että tarvitsemme tutkimustietoa siitä, että luonto ylläpitää ja kohottaa terveyttämme. Tottahan toki niin on! Eihän meitä ole tehty asumaan betonin sisässä, kävelemään tasaisella asfaltilla ja hengittämään lämmitettyä ja suodatettua ilmaa.

Miten onkin päässyt katoamaan luottamus omaan kokemukseen luonnosta? Siellä mieli rauhoittuu ihan itsestään.

Soolo-yöretken rantalehtoon kruunasi kiireetön aamiainen lintujen touhuja seuratessa. Sekä maisema että sää olivat priimaa.

Luonto onkin täydellistä vastapainoa ihmiselle nyt, kun työelämä ja ihan perusarki tuntuvat entistä hätäisemmiltä ja kiireisemmiltä, eivätkä jatkuvasti käsillä olevat laitteet ja näytöt ainakaan vähennä hektisyyden tunnelmaa. Ei ole mikään ihme, että retkeily ja lähiluontokohteet tuntuvat ja näyttävät kasvattavan suosiotaan.

Innostukseni retkeilyyn ei tarkoita, että jättäisin taakseni villiyrtit ja muut luonnon antimet. Sen sijaan, nyt minulla on lisää syitä lähteä yhä usemmin ulos luontoon.

Yö yksin ulkona – rajat koetuksella

Toukokuun toisena viikonloppuna lähdin yöretkelle teemalla ”uskallus”. Nukuin luonnossa ensi kertaa yksin ja lisäksi ensi kertaa riippumatossa. Etukäteen tilanne pelotti, mutta ylitin itseni.

Leirin pystytyksen jälkeen nautin kuuman kaakaon rantakalliolla. Etäiset lintujen äänet muistuttivat, että vaikka minulla ei ollut retkiseuraa, olin ystävien seurassa.

Yöpakkasen armoilla – kaksi yötä Liesjärven kansallispuistossa

Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna suuntasin ystäväni kanssa retkelle uhmaamaan yöpakkasta. Itseni kaltaista vilukissaakaan ei palellut, kun vaatteet ja varusteet olivat riittävät. Varusteilla on merkitystä. Yöpymiseni muuttui kertaheitolla miellyttävämmäksi, kun ostin kunnon makuualustaan.

Polulla mieli rauhoittuu, mutta siltä on välillä kiva vähän poiketa ja kulkea myös ilman painavaa rinkkaa.


Jätä kommentti

Vuohenputken versoja bongattu – villiyrttikausi alkaa!

Maaliskuun viimeisen sunnuntain myötä siirryttiin kesäaikaan. Kevät värisi ilmassa lähtiessäni kävelylle, tutustumaan uuden kotini läheisiin puistometsiin.

Maa on sulanut ja pihoilla kukkivat lumikellot, kevään ensimmäiset koristekukat. Luonto alkaa heräillä. Silmut pullistuvat pensaissa, linnut laulavat ja aurinko häikäisee.

Poikkesin kävelytieltä vanhaan puistometsikköön tutkimaan talventöröttäjiä: paljaita nokkosen rankoja tuolla, pöpelikkö korkeita maitohorsmia kuivine siementupsuineen tuolla.

Äkkiä katseeni osui jalkojeni juureen ja siinä se oli: kevään ensimmäinen villiyrtin verso, terhakka vuohenputki. Riemullani ei ollut rajoja! Tästä se alkaa, ystävät hyvät. Luonto herää talviunestaan, kasvaa, vihertää, imee kiivaan kasvujakson aikana auringon energiaa ja tuottaa meille valtavasti sekä iloa että ravintoa.

Totta se on: villiyrttikausi on alkanut.

vuohenputken verso

Katsokaa nyt näitä! Pakkohan niitä oli vähän jo maistella.

vuohenputken versoja

Vuohenputkien löytymisen jälkeen katseeni hakeutui myös kuivuneiden nokkosten varsien juurelle. Puolisoni sen bongasi: pienen piikikkään vihulaisen verson!

nokkosen verso

Lisää valoa ja lämpöä, niin kasvukausi pääsee kunnolla vauhtiin!

Olen avannut ilmoittautumisen kevään villiyrttiretkille, jotka pidän toukokuussa Helsingissä. Jos haluat oppia tunnistamaan ja keräämään ruuanlaitossa käytettäviä luonnon kasveja ja kuulla vinkkejä villiyrteistä hyvinvoinnin ja kauneuden tuottajina, tutustu tarkemmin.

Tervetuloa mukaan!


Jätä kommentti

Villiyrttimaaston kartoitusta talventöröttäjien avulla

Muutin tänä talvena uuteen kotiin. Osana uuteen asuinalueeseen tutustumista haluan tietysti kartoittaa myös villiyrttien keruumaastot. Aurinkoisena lauantaina kävelinkin läheiselle ulkoilupaikalle tutustumaan alueen kasvistoon. Paksusta hangesta huolimatta löysin monta villiyrttiä – nimittäin kevääseen asti säilyvinä, kuihtuneina talventöröttäjinä!

Talvisen katselmuksen avulla voi kartoittaa alustavasti reittiä villivihannesten keruureissulle, joka on ajankohtainen jo muutaman kuukauden päästä. Lopulta sopivan keruupaikan arvioinnissa täytyy kuitenkin huomioida vielä muun muassa paikan puhtaus.

Katso alla olevista kuvista, miltä näyttävät muutamien tuttujen kasvien talventöröttäjät!

torottaja-mesiangervo

Mesiangervo.

 

torottaja-vadelma

Vadelma.

 

torottaja-nokkonen

Nokkonen.

 

torottaja-maitohorsma

Maitohorsma.

 

torottaja-takiainen

Takiainen.

 

torottaja-isomaksaruoho

Isomaksaruoho. Taustalla taitaa olla ahosuolaheinä.

Talventöröttäjiä bongaillen saa talviseen kävelyyn uutta näkökulmaa. Kuihtuneet kasvit ovat hauskan näköisiä ja jotkut myös tuoksuvat. Ainakin siankärsämön ja pietaryrtin kuihtuneista kukista lähtee voimakas tuoksu, kun niitä hieroo sormien välissä!

Muun muassa muuton vuoksi en ole tehnyt vielä suunnitelmia kevään ja kesän Juuret maassa -kursseista. Mikäli villiyrttikursseja olen järjestämässä, niille on tiedossa uusi sijainti Helsingin suunnalla. Kerron blogissa ja uutiskirjeessä vuoden 2017 retkistä ja kursseista, kun paikat ja ajankohdat ovat selvillä. Voit tilata uutiskirjeen alta.

jatasahkopostiosoitteesi