Juuret maassa

Luonnon antimia ja luonnon tarjoamia elämyksiä


Jätä kommentti

Yhden yön patikkaretki majavien mailla Isojärven kansallispuistossa

Haaveissani siintää kahden vuoden tauon jälkeen usean päivän vaellus. Niinpä minun ja puolisoni oli testattava vaelluskamppeet ja kävelykunto ennen isompaa koitosta. Yöretki luonnon helmaan on aina tervetullut lomanen arjen keskellä.

Isojärven kansallispuisto valikoitui yhden yön patikkaretkemme kohteeksi. Kuhmoisissa sijaitseva kansallispuisto oli meille ennestään tuntematon ja retki sinne oli ollut useita kertoja mielessä.

Isojärvi. Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Kuvankaunis Isojärvi ja Kalalahden tulipaikka, vaelluksen viimeinen kahvitauko.

Ajomatka Isojärvelle kodistamme Helsingistä on noin 200 kilometriä eli melko pitkä, mutta päätimme kuitenkin ajaa matkan uusien maisemien vuoksi. Isojärvellä on myös mahdollista kiertää sopivan mittainen, parinkymmenen kilometrin lenkki. Isojärven kansallispuistosta emme tienneet juuri muuta kuin Heretyn kämppäkahvilan ja sen, että siellä asustelee majavia.

Isojärvi tarjosi meille vaihtelevia metsämaisemia, korkeuseroja ja erämaisia lampia. Kiinnitimme myös huomiota maiseman kivisyyteen. Valtavia siirtolokareita tuntui odottavan joka mutkan takana! Reitin varrella oli useita kauniita taukopaikkoja ja totta vie – majavien läsnäolosta ei jäänyt epäilyksiä.

Isojärven kansallispuisto. Kuva: Retkikartta.fi

Kuljimme punaisella merkittyä kesäreittiä vastapäivään pohjoisesta Kalalahden pysäköintipaikalta etelään Herettyyn, sitten Kuorejärven laavun kautta Vahterjärven laavulle yöksi.

Kuljimme yhteensä noin 25 kilometrin matkan, josta ensimmäisenä päivänä talsimme noin 17 kilometriä. Yöpymispaikoista oli jopa valinnan varaa. Reittivalinnan myötä valitsimme Vahterjärven laavun ja tulipaikan, jonka läheisyyteen pystytimme oman laavumajoitteemme.

Puolisoni on ostanut teltan korvaajaksi laavukankaan eli tarpin, joka on muuten kotimaista käsityötä. Tämä oli toinen laavukankaan alla nukkumani yö ja sain ihan hyvät unet. Täytyy kuitenkin myöntää, että teltan tuomaan suojaan tottuneena avoimessa laavussa nukkuminen tuntuu vielä aika oudolta.

Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Laavumajoitteemme Vahterjärven rannalla.

Vahterjärvi. Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Vahterjärvi ja sen rantakalliolla oleva laavu tyynessä illassa.

Isojärven kansallispuisto on hieno ja rauhallinen luontokohde, johon voi eteläisen Suomen alueelta tehdä päiväretkiä tai jopa parin päivän vaelluksen. Monet aloittavat retkensä Heretystä, jossa toimii puiston opastuspiste ja kahvila vanhassa savottakämpässä. Itse suunnittelimme reittimme niin, että pidimme Heretyssä pienen evästauon.

Kävelyreitit ovat paikoitelleen hyvin vaativia, koska korkeuseroja riittää. Polku vaihteli tasaisesta ja helppokulkuisesta neulasmatosta jyrkkään, juurakkoiseen ja kiviseen kulku-uraan. Etenkin puiston itäosassa Vahterjärven ja Kalalahden välillä kulkua hankaloittivat kaatuneet puut, jotka kaikesta päätellen ovat rysähtäneet polun poikki nyt kesällä 2019.

Isojärven reitti. Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Helppokulkuista polkua Kalalahden ja Lortikan välillä.

Isojärven reitti. Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Kivikkoista ja mäkistä polkua Kurkijärven ja Kuorejärven välillä.

Mielenkiintoisen erityispiirteen kansallispuiston luonnolle antavat majavat, joita on aiemmin pesinyt lähes kaikissa alueen lammissa. Itse eläimiä ei helposti näe, koska ne ovat aktiivisia öisin. Majavien kaatamia puita ja niiden rakentamia patoja sen sijaan pääsee näkemään. Majavien tekosten myötä tulvineet lammet ovat kelopuineen erikoisen, jopa jotenkin muinaisen näköisiä.

Hevosjärvi. Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Majavan patoama Hevosjärvi.

Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Polulle kaatunut suuri haapa, jonka kaatumista majava on selvästi hampaillaan edesauttanut.

Kaiken kaikkiaan suosittelen tutustumaan Isojärven kansallispuistoon. Meille tämä kesäinen retki antoi esimakua pidemmästä vaelluksesta. Kotiin tullessa jalat tuntuivat raskailta, mutta mieli rentoutuneelta.

Lue lisää Isojärven kansallispuistosta: https://www.luontoon.fi/isojarvi

Kuorejärvi. Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Evästauko Kuorejärven tulipaikalla.

Isojärven kansallispuisto. Kuva: Kaisa Vermasheinä, Juuret maassa

Silmiä sopi lepuuttaa Isojärven lukuisten lampien ja järvien äärellä.


Jätä kommentti

Selkeät ohjeet kasvovoiteen valmistukseen – opi tekemään luonnonkosmetiikkaa

Luonnonkosmetiikan valmistaminen on kiva harrastus, jonka tuloksena saa laadukasta ja yksilöllistä kosmetiikkaa omaan käyttöön tai lahjaksi. Kerron tässä jutussa mahdollisimman selkeästi ja yksityiskohtaisesti, miten voit tehdä ihanan ruusuisen kasvovoiteen. Lopussa on kasvovoiteen resepti. Etenkin jos valmistat emulsiovoidetta ensimmäistä kertaa, suosittelen lukemaan koko jutun.

Kasvovoiteen tekeminen kotikeittiössä on mahdollista, jos on valmis tarttumaan haasteeseen.

Ensin on valmistauduttava muutamilla erityisraaka-aineilla ja tarvikkeilla. Voiteen valmistuksen oppiminen vaatii hieman vaivaa, mutta kun sen kerran taitaa, voi suunnitella ja valmistaa omilla resepteillä monenlaisia voiteita kasvoille, käsille, jaloille ja vartalolle. Samalla perusmenetelmällä valmistuvat raaka-aineita ja niiden osuuksia muuntelemalla myös puhdistusemulsio ja hiusten hoitoaine.

Valmiita voideohjeita ja raaka-ainetietoutta löydät muun muassa kirjastani Lempää kauneutta luonnosta.

Kurtturuusu tuoksuu voimakkaasti.

Villin kurtturuusun terälehdet tuoksuvat voimakkaasti ja sopivat mainiosti kosmetiikkaan.

Mitä tarvitset voiteen valmistamiseen?

Tarvikkeet ohjeen mukaisen voiteen tekemiseen:

  • kaksi kuumuutta kestävää lasi- tai teräsastiaa (tilavuus vähintään 3 dl)
  • teesiivilä tai vastaava
  • liesi ja kattila vesihaudetta varten
  • digitaalinen keittiövaaka aineiden mittaamiseen
  • digitaalinen lämpömittari
  • lusikat mittaamiseen ja sekoittamiseen
  • mittalusikat (1 ml ja 5 ml, ei välttämättömiä)
  • pakkaukset ja etikettitarrat

Raaka-aineet:

  • hanavesi
  • ruusun terälehdet
  • jojobaöljy
  • arganöljy
  • kookosöljy
  • Olivem 1000 -emulgointiaine
  • Rokonsal-säilöntäaine
  • E-vitamiini
  • eteerinen öljy (ei välttämätön)

Mainitut raaka-aineet on mahdollista ostaa esimerkiksi Limepop-verkkokaupasta. Myös ruokakaupan kylmäpuristettua kookosöljyä voi käyttää kosmetiikan teossa. Eteerisiä öljyjä myydään esimerkiksi luotaistuotekaupoissa, joissa niiden valintaan saa apua ja niitä voi tuoksutella ja valita itseään miellyttävän tuoksun.

Ruusun terälehtiä voit kerätä luonnosta tai omalta pihalta ja käyttää tuoreena, kuten minä tein, tai voit ostaa ne kuivattuina. Voit käyttää mitä tahansa tuoksuvaa ruusulajia. Muun muassa yleisesti villinä kasvava kurtturuusu on ihanan tuoksuinen. Kuivattua ruusua tarvitset vain pari ruokalusikallista.

Emulsiovoiteen aineksia voi ostaa verkkokaupoista ja osittain myös ruokakaupasta. Ruusuhaudukkeesta syntyi myös kuvan kasvovesi.

Miten onnistut voiteen tekemisessä?

Voiteen tekemisessä olennaista on se, että nesteet (eli vesifaasi) ja rasvat (eli öljyfaasi) lämmitetään samaan lämpötilaan ja sekoitetaan sitten yhteen. Tällöin muodostuu emulsion tasainen koostumus. Riskinä on seoksen juoksettuminen, jos ainekset ovat sekoitusvaiheessa kovin erilämpöisiä. Kun tämä vaihe onnistuu, on voiteen teko melko vaivatonta ja jopa nopeaa.

Esivalmistelujen jälkeen minulla kului tämän voiteen tekoon alle puoli tuntia.

Tänään valmistin ison määrän voidetta, josta sain kaksi kätevää pumppupullollista kasvovoidetta – itselle ja äidilleni. Samalla täytin isomman pullon samalla voiteella, jonka tuunasin vartalovoiteeksi lisäämällä raikkaan tuoksun eteerisillä öljyillä.

Voiteen pääraaka-aineiksi valitsin kuivaa ja herkkää ihoa hoitavan ruusun, elvyttävän ja hyvin imeytyvän jojobaöljyn, tehokkasti ihoa hoitavan ja kosteuttavan arganöljyn sekä ihoa suojaavan ja voidetta osaltaan paksuntavan kookosöljyn. Kasvovoiteeseen en lisännyt eteeristä öljyä, joten se tuoksuu kevyesti kookokselta. Vaikka ruusuhauduke tuoksuu voimakkaasti, tuoksu säilyy vain hyvin vienosti voiteessa.

Itsetehty kasvovoide pumppupullossa.

Kasvovoiteen voi pakata kätevään pumppupulloon.

Ja sitten itse reseptin pariin! Ohjeesta tulee noin 300 ml voidetta.

Vesifaasi

  • 240 ml ruusuhauduketta (reilu 2,5 dl vettä ja noin 1 dl tuoreita tai 2 rkl kuivattuja ruusun terälehtiä)

Öljyfaasi

  • 25 ml (5 tl) jojobaöljyä
  • 10 ml (2 tl) arganöljyä
  • 10 g kookosöljyä
  • 12 g Olivem 1000 -emulgointiainetta

Jäähdytysvaihe

  • 3 ml (60 tippaa) Rokonsal-säilöntäainetta
  • 3 ml (60 tippaa) E-vitamiinia
  • (5-15 tippaa eteeristä öljyä valinnan mukaan)

Valmista yrttihauduke: kaada keitetty hanavesi ruusun terälehtien päälle, hauduta vähintään 15 minuuttia ja siivilöi terälehdet pois. Itse annoin haudukkeen hautua ja jäähtyä ulkona yön yli, minkä jälkeen siirsin sen jääkaappiin odottamaan käyttöä. Voit siis valmistaa haudukkeen myös vähän etukäteen.

Mittaa ohjeen mukainen määrä ruusuhauduketta kuumuutta kestävään lasi- tai teräsastiaan. Mittaa öljyfaasin aineet toiseen astiaan. Käytä mieluiten mittalusikkaa ja digitaalista vaakaa. Laita molemmat astiat vesihauteeseen eli liedellä olevaan kattilaan, jossa on pohjalla sopivasti kuumaa vettä. Sopivasti tarkoittaa, että astiat eivät kellu, vaan ne pysyvät tukevasti pystyssä. Kuumenna, kunnes molempien faasien lämpötilat ovat 70-75 astetta. Käytä digitaalista lämpömittaria. Joudut todennäköisesti nostamaan jomman kumman faasin välillä jäähylle, jotta molemmat saavuttavat 70 asteen lämpötilan samaan aikaan. Yleensä öljyt kuumenevat nopeammin kuin vesi.

Kun faasit ovat samanlämpöiset, on aika toimia ripeästi. Nosta vesifaasi vesihauteesta, mutta jätä öljyfaasi vielä vesihauteeseen. Lisää vesifaasi öljyfaasin joukkoon ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Yritä välttää vaahdottamista. Noin minuutin sekoituksen jälkeen nosta astia huoneenlämpöön ja jatka sekoittamista, kunnes seos sakenee. Muista sammuttaa liesi!

Aluksi seos on löysää, mutta jäähtyessään se sakenee. Voit siirtää seoksen viileään vesihauteeseen emulsion valmistumisen nopeuttamiseksi. Kun seos on alle 40-asteista, lisää jäähdytysvaiheen aineet ja sekoita tasaiseksi. Siirrä kasvovoide pulloihin tai purkkeihin ja merkitse kauniilla etiketeillä. Voiteesi on käyttövalmista!

Kannattaa merkitä etiketteihin valmistuspäivä. Säilöntäaineen ansiosta voide säilyy useita kuukausia.

Ohje on nyt hallussa, joten ei muuta kuin tekemään! Kerrothan kommentilla, miten onnistuit – tai kysy lisätietoja, jos kaipaat vielä apua ennen aloittamista. Onnea ja iloa matkaan!

Emulsiovoiteen valmistaminen.

Tasaisen koostumuksen muodostumiseksi voideaineksia on lopuksi sekoitettava kärsivällisesti.


Jätä kommentti

Missä mielesi lepää? Mielipaikalla on iso merkitys hyvinvoinnillesi

Mikä on sinun mielipaikkasi: paikka, jonne palaat aina uudelleen? Mieti asiaa hetki. Sulje silmäsi ja anna mielesi kulkea sellaiseen paikkaan, jossa nautit olostasi ja tunnet itsesi levolliseksi ja virkistyneeksi.

Minne päädyit?

Oma mielipaikkani on korkealla kalliolla. Sieltä avautuu näkymä meren lahdelle, jonka keskellä on hiiren muotoinen saari. Ympärilläni on paljon taivasta, mäntyjä ja kelopuita. Katse vaeltaa kauas horisonttiin, vastarannalle ja ympäröiviin metsiin. Paikan nimi on Vuori. Sen juurella sijaitsee sukuni kesäpaikka, jossa olen viettänyt lapsuuteni kesät ja jossa edelleen käyn.

Mielipaikka korkea kallio. Kuva: Kaisa Vermasheinä / Juuret maassa

Mielipaikallani maiseman avaruus antaa ajatuksille tilaa. Paikka on myös osa omaa ja sukuni historiaa.

Aloitin helmikuun alussa Green care -opinnot, joissa sain tehtäväksi pohtia mielipaikkaani. Se on paikka, jossa mieli elpyy ja jossa voi kokea kauneutta ja mielihyvää. Mielipaikka voi olla lähellä tai kaukana, ulkona tai sisällä. Usein se on kuitenkin sellainen paikka, jonne pääsee suhteellisen helposti käymään.

Harjoituksella on merkitys hyvinvoinnille ja mielipaikan tiedostaminen voi olla itseterapian muoto. Erilaisissa ympäristöissä liikkuminen aiheuttaa meissä erilaisia tunteita. Käynti omassa mielipaikassa voi olla keino säädellä omaa psyykkistä tasapainoa ja sillä on myös välittömiä vaikutuksia terveyteen.

Omassa mielipaikassa kannattaa piipahtaa tai viipyillä – sillä on erinomaisia vaikutuksia terveydelle.

Jopa lyhyellä mielipaikkakäynnillä on myönteisiä vaikutuksia. Kehon stressinsäätelyjärjestelmä on hyvin nopea, ja kehon vireystilan eron voi huomata jo ensimmäisen minuutin aikana. Ensin sydämen syke rauhoittuu, sitten alkavat muutokset mielialassa.

Onko mielipaikkasi kenties luonnossa – et ole yksin!

Ihmisten mielipaikkoja on tutkittu ja valintojen on huomattu noudattavan tietynlaista kaavaa. Suurin osa ihmisten mielipaikoista on luonnossa ja vain harvoin rakennetussa ympäristössä. Mielipaikka sijaitsee usein metsässä, puistossa tai rannalla. Kasvien, puiden ja vesistöjen lisäksi korkeusvaihtelut miellyttävät.

Kuulostaako tutulta – onko oma mielipaikkasi metsässä, veden äärellä tai korkealla? Tai löytyykö siitä kaikki kolme elementtiä, kuten minun Vuoreltani?

Mielipaikassasi voit rauhoittua ja nauttia maisemista. Ajatuksesi ja tunteesi ehkä selkiintyvät, mielialasi ja keskittymiskykysi paranee. Saatat hetkeksi unohtaa arjen huolet. Ainakin olet vähän levollisempi, sillä mielipaikoilla on tapana lieventää stressin oireita ja muita kielteisiä tuntemuksia.

Mitä se tarkoittaa, että tietyssä paikassa mieli elpyy? Elpymistä on kahdenlaista: tarkkaavuuden elpymistä tai stressistä elpymistä. Ensimmäisessä ihminen palautuu uupumuksesta tarkkaavuutta vaativan tehtävän jälkeen. Toisessa taas palaudutaan uhkaavasta tai ylikuormittavasta tilanteesta sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tutkijat ovat todenneet, että luontoympäristössä molemman tyyppinen elpyminen on parempaa kuin rakennetussa ympäristössä.

Jos siis haluat todella toipua raskaasta työviikosta, lähde mielummin lempipuun juurelle kuin kantakahvilaan kupposelle.

Tutkijat ovat ehdottaneet, että voitaisiin ryhtyä määräämään hyvinvointia edesauttavia mielipaikkareseptejä, jotka täydentäisivät lääke- ja liikuntareseptejä. Niin tehokkaita käynnit luonnon mielipaikoissa voivat olla!

Mielipaikka metsikkö. Kuva: Kaisa Vermasheinä / Juuret maassa

Kodin läheisessä lempimetsikössäni yhdistyy huvi ja hyöty – villiyrttien keruun muodossa.

Mielipaikkaharjoituksissa  ja -tutkimuksessa painotaan suosikkipaikan valintaa ja siellä käymistä. Mielestäni mielipaikkoja kannattaa kuitenkin olla monta ja mieluiten lähellä kotia tai muuta arkista elämänpiiriä. En pääse kiipeämään ihanalle vuorelleni milloin vain, paitsi mielikuvissa.

Kun annan ajatusteni virrata vapaasti, tunnistan monia paikkoja, joissa koen rauhaa ja elpymistä. Kodin lähistöllä on joen ylittävä pieni kävelysilta, yksin avoimella paikalla kasvava suuren suuri mänty ja vanhojen jalopuiden suojaama linnunlaulu- ja villiyrttimetsikkö. Ne kaikki houkuttelevat pysähtymään.

Mikä tärkeintä, niihin paikkoihin minun on helppo mennä, kun vannetta kiristää tai muuten vain kaipaan mielelleni lepoa.

Toivottavasti sinullakin on rauhoittavia ja virkistäviä luonnon mielipaikkoja, joista voit nauttia mahdollisimman usein!

Mielipaikka silta. Kuva: Kaisa Vermasheinä / Juuret maassa

Tämä silta houkuttelee viivähtämään hetken. Siltaa korjataan par’aikaa ja odotan jännityksellä säilyykö paikan rauhoittava tunnelma.


1 kommentti

Uutta kohti: aloitin Green care -opinnot!

Juuret maassa on elänyt hiljaiseloa puolisentoista vuotta. Sinä aikana henkilökohtainen elämäni on mullistunut, koska perheeseemme syntyi esikoislapsi. Arjessa tämä ”blogi- ja yrityslapseni” on ymmärrettävästi jäänyt kakkoseksi.

Mieleni on kuitenkin työstänyt samalla hiljalleen sitä, mihin suuntaan mahdollisesti veisin Juuret maassa -juttua. Jatkanko villiyrttien ja luonnonkosmetiikan parissa kurssien ja työpajojen pitämistä? Löytyisikö toiminnalle vanhan rinnalle joku uusi suunta tai näkökulma?

Suunnitelmat ovat vielä auki, mutta kärryt ovat lähteneet liikkeelle: aloitin tänään Green care -opinnot. Ja sehän tarkoittaa….

Luonnon hoivaa ja voimaa

Green care merkitsee luontolähtöistä hyvinvointia tukevaa toimintaa. Yksinkertaistetusti se voi olla kuntouttavaa ”luontohoivaa” tai ennaltaehkäisevää ”luontovoimaa”. Green caressa tukeudutaan tutkittuihin luonnon terveysvaikutuksiin.

Aloitin nyt avoimen ammattikorkeakoulun perusteet-koulutusjakson, jolla käsitellään muun muassa luontosuhdetta ja luonnon terveysvaikutuksia eri ihmisryhmille sekä perehdytään green caren toimintamuotoihin ja alaan liittyvään lainsäädäntöön.

Tutustu tarkemmin Green careen

Tästä se alkaa – saa nähdä, mihin päädytään!

hanki


8 kommenttia

Erään vauvaperheen tarina – yksi ”mutta” aloitti uuden elämän erityislapsen vanhempina

Meille syntyi 10 kuukautta sitten vauva, ihana ihmisen alku, esikoislapsemme. Ymmärsimme raskaustestin näyttäessä positiivista, että elämämme tulee muuttumaan. Kuten kaikilla esikoistaan odottavilla, meillä oli kuvitelmia vauvaperheen arjesta. Ja niinkuin ehkä muillakin, oletuksemme osuivat harhaan – ja millä tavalla.

Käänne tapahtui raskausviikolla 20. Alkuraskaus oli sujunut tavanomaisesti. Menin rakenneultraan Kätilöopistolle suoraan työpalaverista, josta lähtiessäni huikkasin, että ”menemme kuulemaan lapsen sukupuolen.” Odotettu tieto jäi kuitenkin muiden uutisten varjoon.

”Täällä on molemmat kädet ja kymmenen sormea. Ja jalat ja kymmenen varvasta ja kaikki ihan normaalisti, mutta – – -”

Siihen sanaan elämämme pysähtyi. Sikiön niska ja kaula näyttivät normaalia paksummilta. Kätilö kutsui kollegansa tutkimaan ultraäänikuvaa, ja sitten lääkärin. Tässä vaiheessa varmaan jo itkin, ja puolisoni istui hiljaa vieressäni kädestäni pidellen. Saimme seuraavalle päivälle kiireellisen ajan Naistenklinikan Sikiötutkimusyksikköön.

ultraääni

Ulkona Kätilöopiston pihalla oli kaunis, aurinkoinen syyskuun iltapäivä. Oma mieleni oli sumussa. Puolisollani oli päivänkirkas mieli ja kuin ihmeen kautta hän löysi oikeat sanat.

”Kyllä me tästä selvitään. Ja jos ei selvitä niin yritetään niin kauan kunnes onnistutaan.”

Siitä muodostui meille kuin mantra. Kyllä me tästä selvitään. Vaikka olisin halunnut vaipua sängyn pohjalle ja pysäyttää koko maailman, päätin jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti. Läpi arjen, työpäivien ja raskaudesta johtuvien yöheräämisten kannoin mukanani tukahduttavaa epävarmuutta ja pelkoa siitä, saisimmeko pitää tämän lapsen ja kuinka sairas hän olisi syntyessään.

Seuraavien viikkojen aikana saimme tietää, että sikiöllä on kohdussa kaikki hyvin. Opin luottamaan, että niin kauan, kun vauva olisi kohdussa, hänellä ei olisi hätää.

Sikiön niskan turvotuksen syystä kuulimme lääkäreiltä sen sijaan monia arvioita. Lukuisten ultraäänitutkimusten, lapsivesitutkimuksen ja magneettikuvauksen jälkeen saimme melko varman diagnoosin: lapsella on lymfaattinen malformaatio eli imutie-epämuodostuma. Jaa mikä? Niinpä, tässä vaiheessa emme tienneet tästä erittäin harvinaisesta sairaudesta yhtään mitään.

Kaksi mustaa ja sumuista viikkoa takanamme, ja nyt edessä elämämme suurin kysymys: pidämmekö tämän lapsen?

Suomen lain mukaan raskauden olisi voinut vielä keskeyttää. Lääkärien oli esitettävä meille tuo kysymys olosuhteissa, joissa kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua vastausta pohtimaan.

Vastaus oli meille kuitenkin melko helppo – kummankaan mielestä ei ollut meidän tehtävämme lopettaa jo alkanutta elämää. Kun saimme varmistuksen, että lapsemme voisi elää sairautensa kanssa ihmisarvoista elämää, olimme varmoja.

Vauva jatkoi kasvuaan kohdussa, ja me vanhemmat ryhdyimme kasvamaan kohti erityislapsen vanhemmutta.

Kuulimme, että lapsi syntyisi erityisellä exit-sektiolla, jonka aikana hänen hengitystiensä turvattaisiin intuboimalla. Sitten hänelle tehtäisiin trakeostomia, kirurginen toimenpide, jonka jälkeen hän hengittäisi kaulalle tehdyn aukon ja siihen laitetun putken kautta. Ilman sitä lapsi ei voisi hengittää, sillä sairaus turvottaa hänen ylähengitystiensä tukkoon. Trakeostomia eli trakari olisi hänellä vuosia.

Lapsi viettäisi ainakin muutamia kuukausia syntymänsä jälkeen sairaalassa. Sen jälkeenkin hän tarvitsee trakeostomian takia ympärivuorokautista valvontaa, josta vastaisi meillä kotona kotisairaalan hoitorinki. Kotiimme tulisi siis mahdollisesti useiden vuosien ajaksi ulkopuolinen ihminen – se olisi hoitajien työpaikka.

Opimme myös sen, että sairaus olisi lapsellamme koko hänen elämänsä ajan. Se ei aiheuttaisi hänelle jatkuvia kipuja, mutta hoidot ja niistä toipuminen olisi kivuliasta. Sehän oli hyvä uutinen: sairautta voitaisiin siis hoitaa!

Puhumaan oppiminen olisi hankalaa, koska trakeostomia estää lasta tuottamasta ääntä normaalisti. Nieleminen olisi todennäköisesti vaikeaa. Lisäksi lääkäri arvioi, että lapsi tulisi tarvitsemaan fysioterapiaa kookkaan kaulan alueen turvotuksen vuoksi. Muuten hän olisi tavallinen poika ja voisi elää melko tavallista elämää.

Näillä mentiin ja jännitettiin synnytystä. Sikiötutkimusyksikössä kävimme usein. Sikiön kehitystä seurattiin ultraäänellä tiheimmillään joka toinen viikko. Synnytys aikataulutettiin joulun välipäiville kuukautta ennen laskettua aikaa. Viikkoa ennen synnytystä vauvan intuboinnista vastaava kirurgi kävi tervehtimässä meitä Naistenklinikalla käydessämme. Hänen sanoistaan syntyi taas uusi mantra, jonka varaan laskimme toivomme.

”Kyllä me tää hoidetaan!” kirurgi vakuutti.

Itse muistan synnytyspäivästä katkelmia. Sen, kuinka aamuvarhain tapasin Naistenklinikan kellarikerroksessa joukon lääkäreitä, hoitajia ja kätilöitä. Itsepintaisesti taapersin tunnelikäytävässä kohti Lastenklinikkaa, missä sektio tehtäisiin, kunnes taivuin sairaalasängyssä työnnettäväksi.

Leikkaussalissa ennen nukutusta henkilökunta esittäytyi toisilleen ja laskin kolmisenkymmentä nimeä – Naistenklinikan väen lisäksi joukkoon oli liittynyt kirurgeja ja hoitajia Lastenklinikalta. Itse synnytyksestä en tietenkään muista mitään – olin autuaasti nukutettuna.

Heräsin anestesiasta leikkaussalissa. Sain kuulla, että minulle on syntynyt poika.

Toimenpide oli vaativa. Siitä kertoi jo hurja henkilökunnan määrä verrattuna tavanomaiseen sektioon eli keisarinleikkaukseen. Oma mieleni oli kuitenkin luottavainen. Leikkauksen alkaessa jännitin, mutta en pelännyt. Olin osaavissa käsissä. Puolisoni sen sijaan oli kauhuissaan sekä minun että syntymättömän vauvan puolesta. Ne tunnit, jotka vietin leikkaussalissa, hän käveli pitkin Helsingin katuja. Käveli ja käveli, yhteensä kymmenen kilometriä. Puolisoni oli meistä se, joka pääsi näkemään vauvamme ensin Lastenklinikan teho-osastolla. Kaikki meni hyvin.

Asiat etenivät synnytyksessä ja sen jälkeen paljolti sen mukaan, mitä olimme etukäteen saaneet kuulla. Vuorokauden iässä lapselle laitettiin trakari. Minä kotiuduin synnytyssairaalasta, mutta vauva jäi hoitoon Lastenklinikalle. Vauva-arki lähti rullaamaan vähän toisella tavalla, kodin ja Lastenklinikan välillä.

Arvio muutamasta kuukaudesta venyi ja lapsemme asui puoli vuotta Lastenklinikan vuodeosastolla. Jälkikäteen ajateltuna ja koko elämän mittaan suhteutettuna aika on lyhyt, mutta sairaala-arjen keskellä viikot ja kuukaudet olivat pitkiä. Sen arjen kuvaaminen muutamaan lauseeseen tiivistäen on vaikeaa. Toisaalta opettelet vanhemmuutta vaipanvaihtoineen ja luot suhdetta lapseen, kuten kuka tahansa. Toisaalta elät puolet päivästäsi sairaalassa, jonne jätät lapsesi päivittäin ja vietät illat ja yöt kotona ilman uutta perheenjäsentä.

Joskus saapuessani aamulla osastolle kuulin käytävälle saturaatiomittarin hälytyksen – onko tuo minun lapseni, onko hänellä kaikki hyvin? Joskus taas oli ihan liian hiljaista.

Silloin pelkäsin, että jotain on käynyt, lapseni on viety teho-osastolle ja minulle ei ole ehditty soittaa ja kertoa.

Aina halusin heti lapseni sängyn vierelle. Jos joku pysäytti minut aamulla käytävällä ja kysyi mitä kuuluu, olin tuskissani. Vastasin jotain ympäripyöreää, vaikka oikeasti olisin halunnut sanoa, että hitostako minä tiedän, en ole vielä ehtinyt lapseni luo! Oma mielentilani heijasteli lapsen vointia. Vauvan voinnissa tapahtui dramaattisiakin käänteitä, mutta iso osa ajasta oli olosuhteisiin nähden vakaata toimenpiteen tai voinnin parantumisen odottelua.

Useasti näin unta lapsesta. Tunsin herätessäni hänen lämpönsä sylissäni. Painajaiseksi uni muuttui, kun herätessäni en löytänytkään vauvaa. Onko se peiton alla vai lattialla, pudonnut sängystä? Kunnes havahduin: ei, vauva ei ole täällä, ei tässä sängyssä, huoneessa eikä koko asunnossa. Meillä ei heräilty yösyötöille. Sen sijaan joka ilta liedellä porisi rintapumpun ja maitopullojen steriointikattila.

Kuuden kuukauden jälkeen vauvamme pääsi sairaalasta kotiin. Ensin muutamaksi tunniksi, sitten koko päiväksi, yöksi ja lopulta hän muutti kokonaan kotiin.

Se oli taas kokonaan uuden arjen alku. Perheemme on nyt yhdessä. Kotiutuminen merkitsi myös vapautta kulkea ja liikkua. Lapsemme onkin päässyt viime kuukausien aikana usein kauppaan, metsäretkelle, rannalle, kyläilyille, vauvakerhoon ja jopa Linnanmäelle! Mukanamme kulkee aina lapsen oma hoitaja.

trakari-tarvikkeet

Etsi kuvasta: trakari, lääkeruisku, imukatetri, tekonenä.

Tämä on nyt meidän normaalia vauva-arkeamme. Siihen kuuluu erilaisia rutiineita. Ihoa trakarin ympärillä puhdistetaan ja hoidetaan päivittäin. Lapsen hengitysputki pidetään avoimena akkukäyttöisellä imulaitteella, joka kulkee aina mukana – rattaiden aisassa roikkuu huomiotaherättämätön hoitolaukku, joka kätkee sisäänsä imulaitteen lisäksi imukatetreja, hengitysilman kostuttimia eli tekoneniä, kumihanskoja ja käsidesiä. Lisäksi matkassa kulkee hätälaukku.

Vielä pari viikkoa sitten vakiovarustukseen kuului myös ruokapumppu, sillä lapsen syömään opettelu oli odotetusti hankalaa ja hän sai suurimman osan ravinnostaan nenämahaletkun kautta. Pienokaisemme on nyt oppinut syömään ja juomaan ruokansa itse, mikä on valtava askel. Tällä hetkellä lapsi saa aamuin illoin lääkettä – sellainen iltarutiini meillä.

Lasta on pidettävä yötä päivää silmällä sen varalta, että trakariputki irtoaa tai menee tukkoon.

Meidän vanhempien apuna valvonnassa on hoitaja. Välillä ulkopuolisen ihmisen läsnäolo kotona, kyläillessä ja kauppareissuilla on täysin luontevaa. Välillä tunnen ylimääräisen henkilön varjona selkäni takana, korvina katossa, tulppana lapseni ja minun välissä. Olen kiitollinen kaikesta saamastamme avusta. Samalla tunnen syyllisyyttä siitä, että voin toisin kuin muut vauvojen vanhemmat nukkua yöni rauhassa yöhoitajan tarkkaillessa lapsen unta.

Meillä on myös ihan tavallista.

Vauvalle syötetään aamupuuroa ja hän kiukuttelee, jos ei halua syödä. Lusikat ja tutit lentelevät kaaressa lattialle. Päiväunille lähdetään ulos kärryttelemään. Vauva rakastaa puiden latvojen katselemista ja inhoaa ulkovaatteiden pukemista. Iltaisin vietämme perheaikaa – katsomme vaikka telkkaria vauvan leikkiessä lattialla. Halailemme ja hassuttelemme paljon. Meille lapsemme on maailman ihanin olento ja maailman onnellisin vauva. Aina iloinen ja hymyileväinen – paitsi silloin, kun ei ole.

Rakenneultrasta on kulunut reilu vuosi. Sinä aikana olen itkenyt ja surrut paljon, mutta olen myös nähnyt pienen mytyn kasvavan topakaksi lapseksi. Olen kasvanut äidiksi.

Vauva-arki on rumbaa ihan kaikille, se kääntää elämän kelkan selälleen. Iloja, suruja, pakahduttavaa rakkautta ja haasteita – se on elämää itseään.

Jos jotain olen oppinyt ymmärtämään paremmin tämän vuoden aikana niin sen, että jokaisella meillä on oma ristimme kannettavana. Ei pidä kadehtia sen ihmisen onnea, jonka murhetta ei tunne.

Olemme ikuisesti kiitollisia siitä, että olemme saaneet elämäämme tämän valonlähteen. Toisinkin olisi voinut käydä.

Kiitos.

Pohdin tämän kirjoituksen aloittamista pitkän aikaa – oikeastaan ne kymmenen kuukautta, jotka ovat kuluneet lapseni syntymästä. Jostain syystä en pystynyt kovin laajasti puhumaan raskauden aikana löytyneestä sikiön epämuodostumasta ja sen aiheuttamista tunteistani. Luulen, että häpesin, vaikka tiesin, että vauvan sairaus ei johtunut mistään, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

Synnytyksen jälkeen ajatukseni keskittyivät vauvan vointiin ja omaan selviytymiseen. Minua ei juurikaan kiinnostanut se, mitä muut ajattelivat tai olivat ajattelematta perheenlisäyksestämme. Olen myös karttanut sosiaalisia tilanteita, joissa muut, kaukaisemmat kaverit vaikkapa, joutuisivat kohtaamaan hankalan elämäntilanteeni.

Samalla kuitenkin halusin kertoa kaiken. Jos muut postailevat sosiaaliseen mediaan ihania raskaus- ja vauvakuviaan, suloisia pikku varpaita ja kauniita ristiäiskuvia, niin mitä minä voisin laittaa? Voisinhan kertoa söpöjä pikku anekdootteja pojastamme, mutta samalla jättäisin kertomatta sen tärkeimmän. En myöskään halunnut kerätä säälipisteitä – omasta mielestäni olen aika tavallinen äiti, enkä koe tarvetta korostaa erityislapsen vanhemmuuttani.

Niinpä väistelin asiaa kuin elefanttia keskellä huonetta. Lopulta päätin kirjoittaa äitiyteni tarinan niinkuin sen tähän mennessä olen kokenut. Vaikkapa vain sen vuoksi, että kirjoituksesta voi saada vertaistukea joku, joka kuulee rakenneultrassa sen sanan ”mutta”. Ehkä meidän arkemme kuvaus voi saada vastakaikua joltain niin sanottua tavallista lapsiperheen elämää viettävältä – emme me niin erilaisia ole, vaikka olosuhteet eroavatkin.


Jätä kommentti

Näin syntyy nopea nokkospestopasta!

Bongataan hyvä nokkosapaja töistä kotiin pyöräillessä. Varmistetaan keruupaikan puhtaus askeltamalla koiran hihnan etäisyydelle pyörätiestä ja poimitaan litran verran nokkosia.

Kotiin tullessa huuhdotaan nokkoset hyvin, valutetaan ja laitetaan ne tehosekoittimeen.

Lisätään:

  • reilu loraus oliiviöljyä,
  • valkosipulinkynsi,
  • kourallinen auringonkukansiemeniä,
  • muutama lastu kovaa juustoa (esimerkiksi cheddar tai parmesan),
  • vähän sitruunamehua
  • ja hieman suolaa.

Ajetaan tasaiseksi. Jos seos on liian kuivaa, lisätään öljyä tarvittaessa. Keitetään annos omaa suosikkipastaa*, lusikoidaan pestoa päälle ja koristellaan juustolastuilla.

Ja sitten nautitaan!

* Kuvassa oma tämän hetken suosikkipastani:  kotimainen Palmuston kikhernenuudeli (chili), joka sisältää vain kikhernejauhoa, vettä ja chilijauhetta – sekä 21,6 g proteiinia!


Jätä kommentti

Retkeilyn lumoissa – yksin yöretkellä

Olen hurahtanut retkeilyyn: luonnossa yöpymiseen, syömiseen, kulkemiseen, olemiseen. Vaellusta olen harjoitellut muutaman vuoden, mutta tänä keväänä minussa on syttynyt kunnon himo ulkoilmaelämään. Kylmästä keväästä huolimatta olen hakeutunut metsään nukkumaan toukokuun kahtena ensimmäisenä viikonloppuna. Kerron yöretkistä jutun lopussa muutamin kuvin ja sanoin.

Intoni taustalla vaikuttavat varmaan helmikuinen muutto Nuuksion luonnon helmasta urbaaniin ympäristöön ja erityisen kiivastahtinen ajanjakso töissä. Syystä tai toisesta, luonnon rauha vetää entistä enemmän puoleensa.

Liesjärven kansallispuiston maisemissa vaihtelevat soiset männiköt ja lammenrannat sekä vanhat kuusimetsät.

Retkeily on tuonut minulle vähän uutta näkökulmaa luontoharrastukseen. Nyt tuntuu jopa hieman koomiselta, kuinka painokkaasti olen ulkona liikkuessani mennyt jonkun hyödyn perässä. Kori tai ämpäri kädessä keruutuotteiden toivossa, lenkkitossut jalassa parempaa kuntoa hakemassa.

Lisääntynyt tieto ja ymmärrys luonnon terveysvaikutuksista on hyvä asia. Kertoo kuitenkin jotain olennaista meistä ihmisistä, että tarvitsemme tutkimustietoa siitä, että luonto ylläpitää ja kohottaa terveyttämme. Tottahan toki niin on! Eihän meitä ole tehty asumaan betonin sisässä, kävelemään tasaisella asfaltilla ja hengittämään lämmitettyä ja suodatettua ilmaa.

Miten onkin päässyt katoamaan luottamus omaan kokemukseen luonnosta? Siellä mieli rauhoittuu ihan itsestään.

Soolo-yöretken rantalehtoon kruunasi kiireetön aamiainen lintujen touhuja seuratessa. Sekä maisema että sää olivat priimaa.

Luonto onkin täydellistä vastapainoa ihmiselle nyt, kun työelämä ja ihan perusarki tuntuvat entistä hätäisemmiltä ja kiireisemmiltä, eivätkä jatkuvasti käsillä olevat laitteet ja näytöt ainakaan vähennä hektisyyden tunnelmaa. Ei ole mikään ihme, että retkeily ja lähiluontokohteet tuntuvat ja näyttävät kasvattavan suosiotaan.

Innostukseni retkeilyyn ei tarkoita, että jättäisin taakseni villiyrtit ja muut luonnon antimet. Sen sijaan, nyt minulla on lisää syitä lähteä yhä usemmin ulos luontoon.

Yö yksin ulkona – rajat koetuksella

Toukokuun toisena viikonloppuna lähdin yöretkelle teemalla ”uskallus”. Nukuin luonnossa ensi kertaa yksin ja lisäksi ensi kertaa riippumatossa. Etukäteen tilanne pelotti, mutta ylitin itseni.

Leirin pystytyksen jälkeen nautin kuuman kaakaon rantakalliolla. Etäiset lintujen äänet muistuttivat, että vaikka minulla ei ollut retkiseuraa, olin ystävien seurassa.

Yöpakkasen armoilla – kaksi yötä Liesjärven kansallispuistossa

Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna suuntasin ystäväni kanssa retkelle uhmaamaan yöpakkasta. Itseni kaltaista vilukissaakaan ei palellut, kun vaatteet ja varusteet olivat riittävät. Varusteilla on merkitystä. Yöpymiseni muuttui kertaheitolla miellyttävämmäksi, kun ostin kunnon makuualustaan.

Polulla mieli rauhoittuu, mutta siltä on välillä kiva vähän poiketa ja kulkea myös ilman painavaa rinkkaa.