Juuret maassa

Maanläheistä elämää kaupungin laidalla ja koulutusta luonnon antimien hyödyntämisestä.


5 kommenttia

Syötävät Suomen luonnon marjat – täydellinen lista!

Kuinka monta Suomen luonnossa kasvavaa, syötävää marjaa sinä osaisit luetella? Viidestä kymmeneen lajia tulee mieleen varmaan aika helposti. Jos pääset lähelle kahtakymmentä, olet jo aika kasvitietäjä.

Aho- eli metsämansikka.

Metsämansikka tuttujen kesken, virallisesti ahomansikka.

Ajatus tuli mieleeni tuijotellessani kesämökin seinällä olevaa, Suomen luonnon marjoja kuvaavaa julistetta. Kokeilin huvikseni listata mielessäni syötäviä luonnonmarjoja. Pääsin aika pitkälle, mutta sitten tyssäsi. Siirryin tietokoneen ääreen ja sain eteeni lukeman: Suomessa kasvaa 37 syötävää luonnonvaraista marjalajia. Yllättävää, eikö totta?

Tavallisimmin kerättäviä ja käytettäviä marjoja on parikymmentä.

Luku on peräisin kirjasta Luonnonmarjat. Käytännössä Suomen luonnon marjojen määrittely ei ole kuitenkaan ihan yksiselitteistä. Luonnossa kasvaa paljon lajeja, jotka eivät sinne alunperin kuulu, vaan ne ovat karanneet puutarhoista tai viljelyksiltä. Jotkut alkuperäiset luonnon kasvimme taas esiintyvät hyvin harvinaisina tai vain pienessä osassa maata, usein Ahvenanmaalla. Mitkä kaikki lasketaan mukaan?

Päätin tehdä listan, johon kelpuutan mukaan ihan kaikki Suomen luonnossa eli puutarhojen ja viljelysten ulkopuolella ilman ihmisen apua kasvavat syötävät marjakasvit. Niitä kertyi yhteensä 48 lajia.

Tästä voisi kehittää todellisen MarjaGO:n. Kuka on ensimmäisenä maistanut kaikkia!

puolukan marjoja

Puolukka on Suomen luonnon marjoista satoisin. Sitä kypsyy vuosittain yli 250 miljoonaa kiloa.

Listaukseni perustuu luonnontuotealan yhdistyksen Arktiset aromit listaan, jota olen täydentänyt muun muassa luontoon levinneillä lajeilla. Jos muuten et malta lukea koko tekstiä, lopusta löydät marjat numeroituna listana. Lista ei ehkä vieläkään ole täydellinen: luontoon karanneita marjakasveja saattaa puuttua.

Muistettava on, että luonnossa kasvaa myös myrkyllisiä marjoja, joista osa on tappavan myrkyllisiä. Mitä tahansa marjoja ei siis pidä mennä maistelemaan!

Aloitetaan lista helpoista ja tutuista metsämarjoista.

Mustikka, puolukka, aho- eli metsämansikka, vadelma. Kaikki ovat näitä syöneet ja useimmat varmaan jopa itse poimineet. Herkullisia luonnonmarjoja ovat myös lakka, karpalo, juolukka, variksenmarja ja mesimarja.

marja-juolukka

Juolukan marja muistuttaa mustikkaa. Eroja kasveilla kuitenkin on, joten tunnistus on helppo!

Pensaissa ja puissakin kasvaa syötäviä marjoja: tyrni, pihlaja, kataja.

Katajanmarjat ovat kylläkin varsinaisesti käpyjä. Pihlajapuita kasvaa Suomessa itseasiassa useita lajeja: se tavallinen on toiselta nimeltään kotipihjala. Puista myös tuomen marjat ovat periaatteessa syötäviä, mutta niiden sisällä olevat siemenet myrkyllisiä. Siksi niiden käyttöä ei suositella, vaikka marjoista voisi vaikkapa puristaa mehua, johon siemenet eivät tule mukaan.

Tähän asti on listaan on kertynyt kohtuullisen helppoja lajeja. Jatketaan vähän erikoisemmilla.

Oletko koskaan maistanut näitä: lillukka, sianpuolukkariekonmarja, taikinamarja, ruohokanukka? Ruohokanukka on yleinen kukkakasvi, mutta harva on maistanut sen marjaa. Lillukasta tunnetaan parhaiten sen kuuluisat varret. Marjoja ei juurikaan käytetä, koska ne ovat mauttomia, kuten muidenkin edellä listattujen. Esimerkiksi sekamehun osana niitä voi kuitenkin ihan hyvin käyttää.

marja-lillukka

Lillukan marjoissa on isot siemenet, mikä varmaan osaltaan vähentää niiden käyttöä.

Ruusunmarjoja eli kiulukoita sanotaan Suomen terveellisimmiksi marjoiksi!

Ruusunmarjojen hyödyntämistä ehkäisevät kuitenkin tehokkaasti karvaiset ja kutittavat siemenet, jotka ovat ainakin minulle lapsuudesta karvaasti tuttuja syyhypulverina, jota pojat pudottivat kaula-aukosta paidan sisään. Suomessa kasvaa luonnonvaraisena useita ruusulajeja. Ehkäpä tutuin näky on teiden varsien kurtturuusu, joka on itseasiassa koristekäytöstä luontoon villiintynyt – erityisen haitalliseksi vieraslajiksi asti.

marja-ruusu

Ruusunmarjat kaunistavat pensaita pitkään lehtien pudottua. Syömäkelpoisia vanhat marjat eivät ehkä ole toukkien takia.

Toinenkin haitallinen vieraslaji Suomessa kasvaa, jossa on syötävät marjat: isotuomipihlaja. Sitä kasvaa etenkin Etelä-Suomessa, mutta havaintoja on Rovaniemeltä saakka.

Suomen luonnossa kasvaa villinä tuttuja puutarhan pensaita.

Mustaherukka ja punaherukka eli tuttavallisesti viinimarjat ovat alkuperäisiä Suomen luonnon lajeja, mutta niitä kasvaa luonnossa myös viljelystä karanneina. Suomen luonnossa kasvava karviainen sen sijaan on aina jäänne viljelystä tai linnun levittämä.

Karvamansikka on Suomen luonnon alkuperäinen laji, joka kasvaa lähinnä vain Ahvenanmaalla. Kasvatettavaksi Suomeen tuotuja mansikkalajeja on villiintynyt luontoon. Virginianmansikka esiintyy vain muutamassa paikassa Etelä-Suomessa, ukko- ja puutarhamansikka laajemmalti Oulun korkeudella saakka. Puutarhamansikka on nimensä mukaisesti se puutarhoissa kasvatettava laji.

Vadelman lähisukulaiset vatukat ovat Suomessa harvinaisuuksia. Sinivatukka kasvaa Ahvenanmaalla ja hyvin harvinaisena Lounais-Suomessa. Ahvenanmaalla kasvaa myös harvinainen ja rauhoitettu lehtovatukka.

Oratuomi kasvaa vain Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomen saaristossa. Se ei pärjää manner-Suomessa edes puutarhassa, vaan paleltuu. Tylppö- ja suippuorapihlajat kasvavat luonnostaan saariston lisäksi Varsinais-Suomessa ja koristepensaina muuallakin maassa.  Aitaorapihlaja, ruostehappomarja ja mustamarja-aronia ovat koristepensaita, jotka esiintyvät luonnossa viljelyjäänteinä tai -karkulaisina.

Siinä ne ovat!

Totta puhuen, iso osa näistä marjoista ei varmaan ole keräämisen arvoisia. Yleisimmin kerätyt lajit ovat varmasti myös parhaat. On kuitenkin hauska tietää, kuinka runsas luontomme syötävien marjojen lajikirjo on!

Syötävät luonnonvaraiset marjat Suomessa:

  1. mustikka (Vaccinium myrtillus)
  2. puolukka (Vaccinium vitis-idaea)
  3. aho- eli metsämansikka (Fragaria vesca)
  4. vadelma (Rubus idaeus)
  5. lakka (Rubus chamaemorus)
  6. isokarpalo (Vaccinium oxycoccos)
  7. pikkukarpalo (Vaccinium microcarpum)
  8. juolukka (Vaccinium uliginosum)
  9. variksenmarja (Empetrum nigrum)
  10. mesimarja (Rubus arcticus)
  11. tyrni (Hippophaë rhamnoides)
  12. pihlaja (Sorbus aucuparia)
  13. suomenpihlaja (Sorbus hybrida)
  14. ruotsinpihlaja (Sorbus intermedia)
  15. teodorin- eli kaunopihlaja (Sorbus meinichii)
  16. kataja (Juniperus communis)
  17. lillukka (Rubus saxatilis)
  18. sianpuolukka (Arctostaphylos uva-ursi)
  19. riekonmarja (Arctostaphylos alpina)
  20. taikinamarja (Ribes alpinum)
  21. ruohokanukka (Cornus suecica)
  22. kurtturuusu (Rosa rugosa)
  23. karjalanruusu (Rosa acicularis)
  24. metsäruusu (Rosa majalis)
  25. iharuusu (Rosa mollis)
  26. okaruusu (Rosa sherardii)
  27. koiranruusu (Rosa canina)
  28. heleäorjanruusu (Rosa dumalis)
  29. himmeäorjanruusu (Rosa caesia)
  30. juhannusruusu (Rosa spinosissima)
  31. punalehtiruusu (Rosa glauca)
  32. isotuomipihlaja (Amelanchier spicata)
  33. mustaherukka (Ribes nigrum)
  34. pohjanpunaherukka (Ribes spicatum)
  35. karviainen (Ribes uva-crispa)
  36. karvamansikka (Fragaria viridis)
  37. virginianmansikka (Fragaria virginiana)
  38. ukkomansikka (Fragaria moschata)
  39. puutarhamansikka (Fragaria x ananassa) 
  40. sinivatukka (Rubus caesius)
  41. lehtovatukka (Rubus pruinosus)
  42. poimuvatukka (Rubus plicatus)
  43. oratuomi (Prunus spinosa)
  44. tylppöorapihlaja (Crataegus monogyna)
  45. suippuorapihlaja (Crataegus rhipidophylla)
  46. aitaorapihlaja (Crataegus grayana)
  47. ruostehappomarja (Berberis vulgaris)
  48. mustamarja-aronia (Aronia melanocarpa)

Puuttuuko listasta mielestäsi joku kasvi? Kommentoi alle tai lähetä postia kaisa@juuretmaassa.com, niin täydennän listaa!

Lisää tietoa!

Arktiset aromit – tietoa marjojen käytöstä
Luontoportti – tietoa ja kuvia lajeista
Laji.fi – Suomen lajitietokeskus, tietokanta
Vieraslajit.fi – tietoa haitallisista vieraslajeista

Kirjat:
Suomalaiset marjat: kaikki metsän ja puutarhan lajit (Sinikka Piippo)
Luonnonmarjat (Simo Moisio ja Riitta Törrönen) – voi tilata Arktiset aromit -verkkokaupasta

marja-lakka

Lakka – luonnomarjojen kuninkaallinen.

Mainokset


5 kommenttia

Hapatusta, osa 3: Näin valmistat itse hapankaalia – yksityiskohtainen ohje

Tein ensimmäisen hapankaalini noin puolitoista vuotta sitten. Osallistuin kurssille, jossa menetelmän oppi kätevästi itse tekemällä. Ensimmäinen purkillinen oli hyvin perinteinen: valkokaalia, porkkanaa ja valkosipulia. Ihastuin makuun heti! Hapankaalin valmistuksesta onkin tullut minulle tapa, jonka toistan muutamia kertoja vuodessa. Teen kerralla ison määrän, josta riittää syötävää kuukausiksi.

Hapatusta-juttusarjan ensimmäisessä osassa kerroin jo perusteet: mitä tarvitaan onnistuneeseen hapatukseen ja toisessa osassa syitä, miksi hapattaminen kannattaa. Käydään nyt tarkemmin läpi valmistusprosessin vaiheet! Käyttämäni hapankaalin perusmenetelmä ei välttämättä täysin vastaa tiukimpia perinteitä, mutta sillä valmistuu mielestäni oikein hyvää hapankaalia ilman erityisiä välineitä.

hapankaali_purkit

Kun hapankaalin valmistukseen ryhtyy, kannattaa kerralla tehdä enemmän.

Raaka-aineet. Yksinkertaisinta on aloittaa hapattaminen valkokaalista. Sen hapattaminen onnistuu yleensä melko varmasti, koska kaalilla on luontaisesti runsas maitohappobakteerikanta. Onnistumisen myötä voi sitten siirtyä muilla raaka-aineilla ryyditettyihin sekoituksiin tai erikoisempiin kokeiluihin. Itse olen laittanut hapankaalin joukkoon muun muassa palsternakkaa, punakaalia, kesäkurpitsaa, chiliä, sipulia, sieniä ja villiyrttejä.

Määrät. Yhden litran hapankaalipurkkia varten tarvitset noin kilon kaalia ja muita kasviksia. Suolaa tarvitaan 0,8-1,5 % kasvisten painosta. Jos sinulla ei ole keittiövaakaa, voit arvioida suolan määrän säännöllä 1 tl hienoa suolaa = noin 5 g.

Säilytysastia. Hapankaalin voi valmistaa puhtaaseen lasipurkkiin. Myös muoviastia käy, esimerkiksi tukeva turkkilaisen jogurtin purkki, vaikka muovia ei pidetäkään materiaalina yhtä turvallisena ja hyvänä kuin lasia.

OHJE: Hapankaali

Ainekset:

kaalia (ainakin puolet kasviksista)
(porkkanaa tai muita kasviksia)
karkeaa tai hienoa merisuolaa
(valkosipulia)

Tarvikkeet:

terävä veitsi
leikkuulauta
iso kulho
kannellinen lasi- tai muoviastia
pakastuspusseja
(digitaalinen keittiövaaka)
(raastin)
(survin)

Raasta tai viipaloi kaali (ja muut kasvikset) ohuiksi suikaleiksi. Kuori valkosipuli. Voit laittaa valkosipulinkynnet kokonaisina tai voit viipaloida ne. Punnitse kaali-ja kasvisraaste. Mittaa karkeaa suolaa kaalin painosta 0,8­-1,5 %. Laita raaste isoon kulhoon kerroksittain suolan kanssa ja survo joko survimella tai puristele puhtain käsin, kunnes massasta puristuu kunnolla mehua. Pakkaa kaali ja neste tiiviisti kannelliseen astiaan, mutta jätä astiaan noin 1⁄5 tilaa. Painele pintaa niin, että kaali peittyy nesteeseen. Jos nestettä on liian vähän, voit lisätä vähän 1,5-prosenttista suolavesiliuosta*. Laita massan päälle paino, jotta kaalimassa painuu nesteen alle. Painon voit tehdä kaksinkertaisesta pakastepussista, jonka sisällä on vähän vettä. Sulje kansi.

Pidä astia lämpimässä (20­-24 astetta) 3­-7 päivää, kunnes hapankaali kuplii. Kun maitohappokäyminen alkaa, astiasta voi vuotaa nestettä, joten kannattaa laittaa astialle aluslautanen. Usko pois, neste karkaa jopa tiiviin lasipurkin kierteiden välistä! Tarkkaile hapankaaliasi päivittäin: päästä ylimääräiset ilmat ulos löystämällä kantta (sulje se sitten taas tiiviisti) ja tarkista, että massa on nesteen peitossa. Jos nestettä on liian vähän, lisää 1,5-prosenttista suolavesiliuosta. Siirrä astia viimeistään viikon päästä jääkaappiin tai muuhun viileään paikkaan. Hapankaalia kannattaa kypsyttää viileässä vielä reilun viikon ajan. Se säilyy hyvänä jääkaapissa kuukausien ajan. Maku sen kun paranee!

* keitä vettä ja sekoita siihen 1,5 % veden painosta suolaa ja jäähdytä (100 ml vettä painaa 100 g)

Hapatusta-sarja päättyy tähän. Edellisissä osissa kerroin, mitä hapattaminen on ja miksi hapattaminen kannattaa


2 kommenttia

Hapatusta, osa 2: Elävää ravintoa vatsan hyväksi

Hapattaminen ei ole vain säilöntää. Ei ole lainkaan sama, syökö päivittäin läjän raakaa kaaliraastetta vai lusikallisen hapankaalia. Hapantuotteet tekevät vatsalle hyvää, mutta terveellisyys ei ole ainoa syy ryhtyä hapattamaan.

hapankaali_lautasella

Hapankaaliin saa makuvaihtelua lisäämällä siihen vaikkapa porkkanaa, naurista ja piparjuurta.

Miksi kannattaa hapattaa?

1. Maku.
Hapatetut tuotteet ovat raikkaita ja aromikkaita. Unohda kaupan hapankaali, itsetehty on paljon parempaa!

2. Terveellisyys.
Hapatteet edistävät vatsan toimintaa, suoliston hyvinvointia ja elimistön vastustuskykyä. Hapantuotteessa vitamiinit säilyvät hyvin ja lisäksi se edesauttaa ravinteiden imeytymistä. Maitohappokäyminen jopa lisää tuotteeseen vitamiineja.

3. Tuoreus.
Hapatetut kasvikset ovat paremmin sulavia kuin raa’at. On hyvä, että hapatteita ei tarvitse kypsentää, koska kypsennyksessä tuhoutuu osa kasvisten vitamiineista.

4. Elävä ravinto.
Itsevalmistettu, tuore hapate sisältää eläviä maitohappobakteereita. Kaupan hapankaali saatetaan pastöroida eli kuumentaa säilyvyyden parantamiseksi – samalla sen bakteerikanta heikkenee tai kuolee.

5. Hinta.
Maitohapposäilöntä on edullista, koska siihen ei kulu energiaa eikä siihen tarvita erityisiä välineitä.

6. Variaatiot.
Hapattaminen avaa ovia mielenkiintoisiin makuihin, joita ei muuten voi kokea. Kun menetelmän kerran oppii, voi eriaisilla vaihtoehdoilla muunnella reseptiä loputtomasti!

Hapatusta-sarjan ensimmäisessä osassa kerroin, mitä hapattaminen on. Sarjan seuraavasta ja viimeisestä osasta voit lukea, miten hapattaminen käytännössä tehdään!


2 kommenttia

Hapatusta, osa 1: Säilöntätapojen kuningas

Kasvisten säilöntätavoista yksi on ylitse muiden. Hapattaminen ei ainoastaan säilytä vaan peräti parantaa säilöttävien kasvisten makua ja ravintoarvoa. Se on oikeastaan kasvisten jalostamista eikä säilöntää!

Monet tuntevat hapankaalin, mutta hapattaminen sopii lähes mille tahansa kasviksille ja myös sienille – ja vaikkapa maitotuotteille. Kaikki hapatetut tuotteet ovat superterveellisiä ja niissä on raikas maku. Ja niitä voi helposti tehdä itse. Ei ole varmaan vaikea huomata, että olen hapattamisen vannoutunut fani.

Hapattamisesta puhutaan myös termeillä fermentointi ja maitohapposäilöntä. Menetelmä perustuu maitohappobakteerien avulla tapahtuvaan käymiseen. Maitohappokäymistä hyödynnetään mitä erilaisimmissa elintarvikkeissa. Niitä ovat mm. piimä, jogurtti, kefiiri, venäläiset hapankurkut, soijapavuista valmistettu miso ja hapanjuureen leivottu leipä.

Tässä juttusarjassa kerron erityisesti kasvisten hapattamisesta.

hapankaali_hapankurkut_hapanleipä

Maitohappojen avulla valmistuvat hapankaali, hapankurkut ja hapanleipä.

 Mitä tarvitaan onnistuneeseen hapatukseen?

Hapattaminen on hyvin helppoa. Yksinkertaisimmillaan siihen tarvitaan:

  • puhtaita, tuoreita kasviksia
  • suolaa
  • puhdas ja tiivis kannellinen lasi-, keramiikka- tai muoviastia
  • välineiksi terävä veitsi tai raastin ja perunanuija – joskus ei niitäkään tarvita!
  • ensin lämmin, sitten viileä tekeytymispaikka

Hieman täsmällisemmin: jotta maitohappokäyminen käynnistyy, tarvitaan otollinen lämpötila (18-22 oC), hapettomat olot ja laadukkaita kasviksia, jotka sisältävät sokereita maitohappobakteerien ravinnoksi. Jotkin kasvikset, kuten kaali, sisältävät luontaisesti riittävästi maitohappobakteerikantoja, jotta käyminen käynnistyy. Jotkin kasvikset kaipaavat käynnisteen, joka voi olla esimerkiksi hapankaalimehua tai pieni pala hiivatonta hapanleipää. Myös hygienia on hyvin tärkeää: käytettävien ainesten ja välineiden on oltava puhtaita.

Hapatettujen ruoka-aineiden säilyvyys perustuu siihen, että käymisen johdosta tuotteen pH laskee, mikä estää mikrobien toiminnan. Hapatettaviin tuotteisiin lisätään suolaa, esimerkiksi hapankaaliin yleensä 0,8-1,5 % kasvisten painosta. Suolan avulla tuote säilyy hyvänä siihen saakka, kunnes sen pH on riittävän alhainen. Suolaliemen avulla saadaan aikaiseksi myös tarvittavat hapettomat olot. Kasvisten onkin peityttävä kokonaan suolaliemeen.

Vaikka menetelmä on helppo, voi se kyllä epäonnistuakin. Silloin jossain on ollut vikaa – usein hygieniassa. Tuotteen pilaantumisen huomaa hyvin nopeasti pahasta hajusta.

Kiinnostuitko? Hapatusta-sarjan seuraavissa osissa kerron, miksi kannattaa hapattaa ja miten hapattaminen käytännössä tehdään!


Jätä kommentti

Syksyn viimeiset ruusut

Luonnossa loistaa vielä siellä täällä kirkkaita värejä ennen syystalvesta alkavaa pitkää harmautta. Metsän laidan keltaisia vaahteranlehtiä ihaillessani muistin netissä nähneeni vaahteranlehdistä tehdyt ruusut.

Vaikka ruskan värit eivät keräämissäni lehdissä kaikkein upeimmat olekaan, mielestäni on pieni ihme, miten kuihtuvista maahan pudonneista lehdistä voi taikoa niin aidon näköisen ruusukimpun!

Vaahteranlehtiruusujen ohje

(Pikaruusut syntyvät ilman lisätarvikkeita, kiepauttamalla lehden varsia pitämään ruusun kasassa.)

vaahteranlehdet

vaahteranlehtiruusu

vaahteranlehtiruusut


Jätä kommentti

Takertuva seuralainen ruokapöydässä

Ala-asteeni pihassa kasvoi takiaisia. Niiden vaatteisiin takertuvat piikkipallot tulivat hyvin tutuiksi, kun pojat heittelivät niillä meitä tyttöjä. Annan kuitenkin takiaiselle anteeksi sen minulle aiheuttamat traumat. Kasvi käy nimittäin kiusanteon lisäksi myös ravinnoksi ja rohdoksi.

Takiaisen lehtiruusuke

Ensimmäisen syksyn lehtiruusuke muistuttaa hieman raparperia.

Takiaisesta voi käyttää villivihanneksena juurta, kukkavartta, lehtiä ja lehtiruotia. Minua kiinnostaa erityisesti juuri, koska sen keruu on nyt syksyllä ajankohtaista. Kasvin muiden osien käytöstä ja rohdosvaikutuksista voi lukea vaikkapa täältä.

Takiaisen juuria

Kukkalapion lisäksi tarvitaan järeämpi kaivuuväline, tavallinen lapio. Kovasta yrityksestä huolimatta juuret katkeavat helposti.

Takiainen – tai takiaiset, joita on useita lajeja – on kaksivuotinen kasvi. Ensimmäisenä vuotenaan se kasvattaa ison lehtiruusukkeen, toisena vuotenaan se kukkii. Juuret kerätään ensimmäisen vuoden syksyllä, koska toisena vuotenaan kasvi on jo kuluttanut juureen varastoimansa kasvuvoiman kukkimiseen. Juuri on kuin iso, vaalea porkkana ja sitä voi syödä raakana tai kypsennettynä. Rapean juuren mieto maku muistuttaa ehkä hieman herneenversoa.

Takiaisen kukkavarsi syksyllä

Takiaisen kukkinut varsi törröttää pystyssä usein läpi talven.

Kaikki takiaiset ovat syötäviä. Japanissa takiaisesta on jalostettu ruoaksi tarkoitettu gabo-lajike. Kokeilin kotoisen seittitakiaisen juurta hyvin vapaasti japanilaista ruokaohjetta mukaillen, ja lopputulos oli aivan uskomattoman hyvä: lämmin makeanhapan salaatti. Alla summittainen ohje.

Pannulla täräytetty takiainen

pari pätkää takiaisen juurta
pari porkkanaa
kasviöljyä
punaviinietikkaa
sitruunamehua
hunajaa
suolaa

Pese ja kuori takiaisen juuret ja pilko ne ohuiksi suikaleiksi. Jos suikaleet joutuvat odottelemaan, laita ne likoamaan kylmään veteen, jossa on vähän etikkaa. Muuten ne tummuvat. Valuta liotetut juuret hyvin. Suikaloi myös porkkana. Kuumenna öljy pannulla, lisää juurekset ja paistele niitä pari minuuttia. Lisää loraus punaviinietikkaa, vähän sitruunamehua, noin ruokalusikallinen hunajaa ja sopivasti suolaa. Paista sekoitellen, kunnes neste on haihtunut. Se on siinä!

Lisää tietoa takiaisista:

Luontoportti: Seittitakiainen
Eat the Weeds (englanniksi)
Yrttitarha: Takiaiset


Jätä kommentti

Hapero, seitikki vai sittenkin rousku – mistä aloittaa oudon sienen tunnistus?

Näetkö syksyisessä metsässä kulkiessasi vain nimettömiä sieniä? Minulle vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntemattomat sienet olivat ”jotain haperoita”. Kun sieniin alkaa tutustua tarkemmin, avautuu kasvien ja eläinten rinnalle uskomattoman monipuolinen ja kiehtova eliöryhmä.

Miten sieniä sitten oppii tunnistamaan?

Kuusenleppärousku

Valokuvan perusteella sienen tunnistus on usein hankalaa. Tämän kuvan kuusenleppärouskuista ei näy lajin tärkeintä tuntomerkkiä eli sienestä tihkuvaa porkkananpunaista maitiaisnestettä.

Sienten elintavoista on ensin hyvä ymmärtää se, että on olemassa lahottajia ja juuri- eli mykorritsasieniä. On olemassa myös muunlaisia sieniä, mutta se ei ole sienten ruokakäytön kannalta keskeistä. Useimmat syötävät lajit ovat mykorritsasieniä eli ne elävät symbioosissa jonkun puulajin kanssa.

Tuntematonta sientä tutkiessa kannattaa siis tarkastella kasvuympäristöä. Elääkö se lahoavalla puulla tai muulla aineksella? Jos ei, mitä puulajeja vieressä kasvaa? Myös metsän tyyppi on olennainen. Kuivalla mäntykankaalla ja rehevässä kuusikossa viihtyvät eri lajit.

Tunnistettava sieni poimitaan kokonaan ja kokonaisena, koska tuntomerkkejä on lakin pintakelmusta maanalaiseen jalan tyveen saakka. Sienen muotoa, kokoa ja tuntomerkkejä tarkastelemalla lajin voi määrittää tiettyyn sieniryhmään, sukuun ja lopulta lajiin. Yleissilmäyksen jälkeen eritellään tarkempia ominaisuuksia. Onko lakin alapinnalla pillit, heltat vai kenties oraat? Minkämuotoinen on jalka? Miltä sieni tuoksuu? Ja niin edespäin.

Myrkkynääpikkä

Vaatimattoman näköinen myrkkynääpikkä on yksi Suomen viidestä tappavan myrkyllisestä sienestä.

Hyvä sienikirja on ehdoton tunnistuksen apuväline. On hyvä muistaa, että tieto sienistä muuttuu jatkuvasti. Kaksikymmentä vuotta sitten hyväksi ruokasieneksi määriteltyä lajia voidaan tänä päivänä pitää myrkyllisenä. Kannattaa siis varmistaa tunnistus ainakin parista kirjasta tai luotettavasta nettilähteestä ennenkuin laittaa itselleen uutta sientä pannulle.

Missään oppaassa ei ole kuvattuna kaikkia Suomen sienilajeja. Suomesta tunnetaan noin 7600 sienilajia! Niinpä joka kesämökiltä tuttu keltakantinen Mauri Korhosen Uusi sienikirja vuodelta 1986 ei ehkä kerrokaan koko totuutta. Ei pidä lannistua vaikka metsäretkeltä kotiin kannettu tutkimuskohde jäisikin ilman nimeä. Kun sieniin hurahtaa, löytyy joka syksy varmasti vähintään pari uutta lajia maisteltavaksi asti.

Alkuun pääsemiseksi voi tutustua vaikka näihin:

Arktiset aromit – Sienet esittelee tärkeimmät syötävät sienet ja vaarallisimmat myrkkysienet
Luontoportin avulla voi tunnistaa yleisimpiä ruokasieniä
Suomen sieniseuran hyvin aktiivinen Facebook-ryhmä