Juuret maassa

Maanläheistä elämää kaupungin laidalla ja koulutusta luonnon antimien hyödyntämisestä.

Eksyvä löytää

Jätä kommentti

Kävin iltakävelyllä lähimetsässäni, jossa on viime viikkojen aikana tehty hakkuita. Olen surrut hyvien sienipaikkojen menetystä ja pelännyt pahinta kuullessani iltaisin metsäkoneiden ryminää. Olisiko metsästä mitään jäljellä?

Koneiden ajouria ylittäessäni koitin nähdä positiiviset puolet. Sentään on puita vielä pystyssä. Metsä on nyt valoisampi, tulee varmaan lisää mustikkaa. Ehkä joitain sienirihmastoja ja niiden isäntäpuita on säilynyt. Paikoitellen jäljellä on isoja laikkuja kaunista vihreää sammalta.

Sitten edessä näkyi metsänreuna. Tosiaan, ei metsä vaan sen reuna. Vanha kuusikko oli kadonnut, sen paikalla oli ammottava risukkoinen aukio ja muutama pystyssä seisova mänty. Hain lohtua siitä aukon toisella puolella olevasta reunasta – siellä on toinen metsä, joka näyttää myös kauniilta, iäkkäältä ja arvokkaalta.

En lähtenyt kuitenkaan ylittämään aukiota tuohon metsään, vaan käännyin takaisin kotia kohti, pettyneenä, mutta en toivoani menettäneenä. Paikoitellen löysin harvennetun metsän keskeltä vanhan ja tutun polun, kunnes se taas katosi metsäkoneen ajouran alle. Päätin poiketa hauskannäköiseen koivua kasvavaan metsikköön, joka aikaisemmilla metsäkävelyilläni on jäänyt polkujen ulkopuoliseen katveeseen.

Astelin ohi saniaisten, kädessäni oleva marjapoimuri huiteli mukaansa mustikan sieltä, toisen täältä, saappaani upposivat sateen jäljiltä kosteaan paksuun sammaleeseen. Äkkiä näin metsän kauneuden sen yksityiskohdissa.

Sadepisaroiden näkyväksi maalaaman hämähäkinseitin. Kirkkaanvihreän sammalmaton keskeltä kasvavan sileän, suoran, valkoisen hieskoivun rungon. Kiven lohkareen halkeaman, josta kasvoi pihlajan taimi. Jykevän rauduskoivun, jonka pinta oli kuin halkeillut panssari, jonka mutkainen tyvi kasvoi mustikan varpuja, ja jonka latvus nousi muiden puiden ylle ja piirtyi sinistä taivasta vasten täydellisenä vihreänä ympyränä. En ollut koskaan ennen nähnyt tätä metsää, koska en ollut koskaan ennen poikennut siihen.

Yllättäen metsien hakkuut tuntuivatkin siunaukselta. Ilman tutun polkuni katkeamista en ehkä olisi koskaan astunut näiden puiden sekaan.

Ilman totutun kaavan rikkomista on mahdotonta nähdä ihmeitä.

En kantanut puhelinta mukanani iltakävelyllä, joten valokuvat jäivät ottamatta. Joudutte kuvittamaan tämän tarinan omalla mielikuvituksellanne.

Päätän tarinani kuitenkin toivoa antavaan kuvaan. Löysin kävelylläni yhden, ihan kelvollisen, lähes toukattoman haperon.

Hapero korissa

Mainokset

Kirjoittaja: Kaisa

Luonto on lähellä sydäntäni, niin sielun kuin ruumiin ravinnon antajana. Juuret maassa on minulle tapa jakaa havaintojani ja kokemuksiani luonnon antimista ja luonnon tarjoamista elämyksistä. Pidän myös kursseja ja työpajoja villiyrteistä ja luonnonkosmetiikan valmistamisesta. Yhteystiedot: Kaisa Vermasheinä, puh. 044 579 7189, kaisa@juuretmaassa.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s