Pääsiäisviikolla toteutin kevään mittaan kehittyneen idean retkestä Nuuksion kansallispuistoon. Suunnitelmissa oli vaeltelua keväisissä maisemissa, retkieväiden nauttimista nuotiopaikoilla ja ennen kaikkea: yöpyminen laavussa. Sain kaverini innostumaan ajatuksesta, ja kun sää pääsiäisviikon alussa vaikutti suotuisalta, päätimme lähteä retkelle.

Vaeltaminen on kiehtonut mieltäni muutaman vuoden ajan, mutta retket ovat jääneet toteuttamatta. Light-vaellus saisi olla ensimmäinen testi itselleni. Miten jaksaisin kulkea rinkan kanssa, miten onnistuisi ruuan valmistaminen retkiolosuhteissa? Entäpä yöpyminen pikkupakkasessa tähtitaivaan alla?

Asun lähellä kansallispuistoa, joten aloitin retken kävellen kotiovelta. Ensimmäiset kilometrin kulkivat autotien laitaa, ja Siikaniemessä pääsimme siirtymään merkitylle Korpinkierroksen reitille. Seurasimme selvästi merkittyjä polkuja ohi tyynten lampien, yli kallioiden ja läpi vaihtelevien metsämaisemien. Noin kuuden tunnin kävelyn, yhden eväspaussin ja vesipullojen täyttötauon jälkeen saavuimme määränpäähämme Takalan laavulle. Kävelyä kertyi kymmenisen kilometriä, mikä todella tuntui jaloissa!

Muita vaeltelijoita emme poluilla keväisenä arkipäivänä juuri tavanneet, mutta perille tullessamme oli laavulla nainen ja koira sekä valmiiksi viritetty nuotiotuli, minkä otimme ilolla vastaan! Ruokaa ja teetä varten haimme läheisestä purosta vettä, jota varmuuden vuoksi keitimme reilut viitisen minuuttia. Nopeasti viilennyt ilta sujui ruokaillen, laavulla valmiina olleita metrihalkoja pilkkoen ja nuotiotulta ylläpitäen.

Laavun suojaan levitetty, lämmittävä makuupussi kutsui pian auringonlaskun jälkeen. Uni sen sijaan ei tahtonut tulla silmään päivän rasituksesta huolimatta. Pikkupakkanen ei pussin sisälle tuntunut, mutta ehkä ulkona nukkuminen vain tuntui liian vieraalta. Nousinkin jo neljän aikaan ihailemaan kuutamoa, sytyttämään jälleen nuotiota ja lämmittämään teevettä. Pian alkoi lintujen moniääninen konsertti. Läpi yön oli äänessä yksi ainoa yksinäinen huhuilija – olisipa hauska tietää, mikä lintu se oli!

Paluumatkalle lähdimme heti aamiaisen jälkeen. Saimme vaeltaa ylhäisessä yksinäisyydessä auringon alkaessa hiljalleen lämmittää. Reissu oli vähäisistä yöunista huolimatta onnistunut – ja mikä tärkeintä: en ainakaan saanut kammoa retkeilyyn. Unelma pidemmästä vaelluksesta elää!